keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Hyvin kulkee, mutta kulkekoon!

Tulossa on jälleen ruokavalio-treeniaiheinen postaus, mutta ensi kerralla palaan taas lapsiaiheeseen - on nimittäin paljolti kerrottavaa siitä, mitä eräs kaksivuotias herra puuhailee nykyään.

Aloitin reilu viikko sitten treenailun personal trainerin valmennuksessa. Kyseessähän on osittainen nettivalmennus, johon kuuluu muutama face to face -tapaaminen, mutta emme siis treffaile pt:n kanssa jatkuvasti. Se sopii mulle ihan hyvin, paitsi budjettisyistä, myös siksi, että olen aika motivoitunut ja omatoiminen tässä projektissa. Lähinnä tarvitsin ammattilaisen tekemään mulle treeniohjelmia, auttamaan ruokavaliojutuissa (jotka on mulla kyllä aika hyvin muutenkin hallussa) ja ennen kaikkea olemaan se joku, jolle olen ikään kuin tilivelvollinen tekemisistäni. Mua auttaa hirmuisesti jo se, että kirjaan sinne verkkoympäristöön toteutuneet treenit ja kaksi kertaa viikossa punnittavan elopainoni. Plussaa on vielä pt:n mittanauhan ja rasvapihtien kanssa suorittamat mittailut, joista näkee kehityksen suuntaa - ja tietysti se, että mulla on ihminen, jolta voin milloin vain kysellä aihepiiriin liittyviä juttuja.

Treeniohjelman mukaan mun pitäisi tehdä viikossa kolme salitreeniä ja kaksi aerobista, mutta koska tarmoa löytyy, olen sopinut itseni (sekä pt:n) kanssa, että teen viikoittain 3-4 salitreeniä ja 2-3 aerobista. Pyrin pitämään yhden lepopäivän viikossa, että kroppa ehtii myös toipua välillä, ja lisäksi teen eri treenityyppejä (eli salia ja aerobista) vuoropäivinä. Salitreenit ovat uudella ohjelmalla aika rankkoja, joten yritän välttää peräkkäisiä salipäiviä ihan jo palautumisen nimissä.

Ruokavalio on kanssa aika hyvin hallinnassa, ja kumma kyllä, ei ole juuri edes tehnyt mieli epäterveellisiä juttuja. Proteiinia vedän aika runsaasti, jotta pois palava kudos olisi juuri sitä rasvaa eikä lihasta. Tässä auttaa toki myös raskas salitreeni. Ja mitä herkutteluun tulee - hedelmät sopivat siihen vallan mainiosti. Kun ei muuten juuri syö makeita juttuja, saa hedelmillä tyydytettyä sen herkkuhimon, johon ennen tarvitsi suklaata tai vastaavaa. Melkoinen muutos, vaikka itse sanonkin. Tokikaan tämä ei tarkoita sitä, ettenkö koskaan söisi ns. oikeita herkkuja, koska syön kyllä - mutta yritän "säästää" ne kerrat johonkin spesiaaleihin juttuihin kuten kyläilyyn, juhliin ja sellaiseen. Varmasti joskus tulee vedettyä höttöä ihan kotonakin, mutta vähemmissä määrin. Ja juuri nyt se ei tunnu natsimeiningiltä, vaan helpolta ja hyvältä. Jes!


sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Ajatusmallit uusiksi

Olen viime kuukausina onnistunut muuttamaan vanhoja ajatusmallejani ruokavalion ja treenin suhteen. Esimerkiksi näin:

- En enää kysy itseltäni, jaksanko mennä tänään salille tai keksi verukkeita, joilla treenin voisi välttää. Menen salille 3-4 kertaa viikossa ja teen sen lisäksi ainakin pari aerobista treeniä. Ja kun sanon että menen ja teen, niin myös menen ja teen. Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa kun sen on päättänyt. Vaikka ei huvittaisi, vaikka laiskottaisi, menen. It's as simple as that.


- Ei makeaa mahan täydeltä on itse asiassa vallan mainio sanonta. Vaikka kaapissa olisi suklaalevy, sitä ei tarvitse syödä, se ei huuda nimeäni eikä sen syöminen tuo rauhaa, vaan lähinnä turvonneen ja epämukavan olon. Sen sijaan jääkaappiin voi ostaa vaikka raakasuklaakookosruutuja ja syödä makeannälkään yhden sellaisen. Se riittää, ihan todella riittää!

- Kaikki tai ei mitään -ajattelu kuuluu menneisyyteen. Elin pitkään joko-tai -elämää syömisten ja treenien suhteen. Joko söin raivoterveellisesti ja kuntoilin hullun lailla tai söin mitä sattuu ja pysyttelin poissa salilta ja lenkkipolulta. Terveellinen elämä saattoi myös kääntyä vastakohdakseen yhden lipsahduksen takia: "Kun nyt menin syömään ne keksit, peli on menetetty ja on ihan sama vaikka söisin samaan konkurssiin lisää höttöä". Ei näin, ei enää. Jos lipsahtaa, niin sitten siitä suosta noustaan ja jatketaan parempaa elämää uudella innolla. Ja välillä saakin "lipsahtaa", ihan luvan kanssakin - kunhan pysytään kohtuudessa eikä lipsahdus tarkoita kolmen päivän syöminkejä.


Tämän kaiken - ja monen muun asian - omaksuminen tarkoittaa parempaa vointia, lisää intoa treenaamiseen ja terveellisten herkkujen valmistusta ja nautiskelua. Olen harrastanut kuntosalilla käymistä ja lenkkeilyä yli vuosikymmenen (myönnetään, välillä varsin kausiluontoisesti...), mutta koskaan ennen en ole ollut näin motivoitunut ja innoissani. Nyt intoa lisää jokainen löystyvä vaate, jokainen salin peilistä näkyvä lihas, jokainen lisäkilo nostamissani painoissa. En enää treenaa pelkän lopputuloksen vuoksi (lisääntynyt lihasmassa, kiinteämpi keho), vaan nykyisin nautin jo itse treenistäkin - siitä kun tuntuu etten enää jaksa, mutta jaksan kuitenkin.

Joo, olen ehkä vähän hurahtanut, mutta hyvällä tavalla, ehdottomasti.

torstai 13. helmikuuta 2014

Reenii, reenii!

Mä olen nyt ihan todella kovasti innostunut salilla käymisestä ja treenauksesta - ja tuntuu, että innostun koko ajan enemmän. Aloitin saliharrastuksen pitkän tauon jälkeen syyskuussa, jolloin ehdin käydä tekemässä vähän sitä sun tätä puolisentoista kuukautta ennen kuin marraskuun alussa teetin saliohjelman. Sitä sitten väänsin tammikuun lopulle asti, jolloin vaihdoin salia ja teetin uuden ohjelman uudelle salille. Ja sitä olen käynyt läpi nyt pari viikkoa - ja rakastunut!

Olen vihdoinkin - kiitos uuden superhyvän salin ja personal trainerin, jolta tilasin saliohjelman - oppinut treenaamaan enemmän vapailla painoilla. Toki ennenkin jotain käsipainoja heiluttelin mm. pystypunnerruksen aikana, mutta nyt lähes kaikki salilla tekemäni liikkeet koostuvat vapailla painoilla tehtävistä jutuista. Ja eron "laiteliikkeisiin" todella huomaa! Nuo vapaat painot vaativat ihan erilaista koko kehon hallintaa ja monien lihasryhmien käyttöä kuin ne sellaiset laitteet.

Tämänhetkinen saliohjelma sisältää "virallisesti":

- 15 min alkulämmittelyn

- juoksijan kyykkyjä smith-koneessa tangolla ja levypainoilla
- suorin jaloin maastavetoja tangolla ja levypainoilla
- penkkipunnerrusta tangolla ja levypainoilla
- pystypunnerrusta käsipainoilla
- ylätaljaa kapealla vastaotteella
- kulmasoutua tangolla ja levypainoilla
- lankkua + kylkinostoja (kehon oma paino)

- 15 min loppuverryttelyn
- venyttelyt

Ja itse olen siihen lisännyt vielä:

- takakyykkyjä tangolla ja levypainoilla
- vatsat viistossa vatsapenkissä
- lantionnostoja levypainoilla/pakarapotkuja laitteessa/sumomaastavetoja/jatkossa bulgarialaisia kyykkyjä joko smithissä tai käsipainoilla (nämä siis vaihtoehtoisia)

Tätä noudattelen vielä maksimissaan seuraavat kuusi viikkoa, jonka jälkeen teetän samalla pt:llä uuden ohjelman, jottei kroppa totu liikaa. Olen viime viikot treenannut neljä kertaa viikossa salilla ja lisäksi tehnyt vielä neljä aerobista treeniä viikossa, mutta luulen, että ensi viikosta alkaen vähän vähennän (salia 3-4 krt/vko ja aerobista 3 krt/vko), sillä opiskeluhommia alkaa kohta olla nykyistä enemmän eikä siis aika (ja jaksaminen) ehkä riitä ihan kahdeksaan treeniin viikossa - kun siis on tuo kaksivuotiaskin tuossa pyörimässä.

Olen myös vuoden alusta asti noudattanut melkoisen tiukkaa ruokavaliota, jota alan kohta vähän löysätä. Aion kyllä pitää ruokavalion pohjan kuosissa ja edelleen pitää huolta proteiininsaannista ja siitä, etten ala vetää liikaa hiilihydraattia, mutta asteen nykyistä rennommalla otteella. Vaikka ruokavalio onkin 70-80 prosenttia rasvanpoltosta ja kiinteytymisestä, uskon, että kun liikun paljon, voin suoda itselleni herkkuhetkiäkin välillä - kunhan pysyn kohtuudessa enkä ala mässätä hulluna.

Mutta siis oikeesti, mulla on ahkeran treenauksen ja ruokavalion hiomisen ansiosta todella hyvä olo! Ja se vain paranee kun tuloksia syntyy (on toki syntynyt jo) ja kun mietin, että sitten saatan näyttää ihan hyvältä hääpuvussa! :) Toki siis teen mitä teen ennen kaikkea ihan muista syistä, mutta häät on sellainen kiva konkreettinen motivaattori, vaikkakin...



Toinen motivaatiokuva.
Aika kivoja kroppia. Tuohon on matkaa, mutta...

perjantai 31. tammikuuta 2014

Paluu aikuisten maailmaan

Otsikkohan sen jo kertoo: edessä on paluu aikuisten maailmaan duplojen, hiekkalaatikon ja keinujen ääreltä. Sain oman alani töitä kesäksi ja toki otin paikan vastaan, monestakin syystä. Alan kilpailu on kovaa, joten yli kaksi vuotta pelikentältä pois olleena ei ole varaa jäädä kotiin enää pidemmäksi aikaa, kun työtä kerran tarjotaan. Rahakin on tiukassa, joten tieto yli kolminkertaisesta tienestistä nykyiseen verrattuna kiehtoo kovasti. Ja sitten ihan rehellisesti sanottuna välillä jo kaipaan ns. oikeisiin töihin (jos nyt toimittajan hommia voi sellaiseksi kutsua :P).

Lisäksi olen jatkamassa opintojani (vihdoinkin!), tosin tämän kevään ajan vielä samalla Ipanaa kotona hoitaen. Meillä on siis vielä nelisen kuukautta aikaa keitellä aamupuuroja, käydä leikkipuistossa, rakentaa ja rikkoa duplotorneja, ihmetellä pottaan ilmaantuneita tuotoksia, käydä pukemistaistoja ja niin edelleen. Toki kaikkea tätä teemme neljän kuukauden jälkeenkin, mutta emme kokopäiväisesti (tai no, Ipana tekee, minä en). Saa nähdä, mitä tulee ensimmäiseksi ikävä - tuskin ainakaan pukemistaistoja!

Myönnetään, vähän on jo haikea olo. Tulee suru puseroon, kun mietin pitkiä työpäiviä, sitä että joku muu lohduttaa päänsä kopsauttanutta lasta, että lapsi juoksee jonkun muun syliin ja... sniff. Toisaalta taas olen hyvinkin iloinen siitä, että minut halutaan töihin - minut, joka olen pitänyt täydellistä breikkiä alalta joulukuusta 2011 lähtien. Että pääsen tekemään sitä työtä mitä haluan tehdä ja kokeilemaan siipiäni taas muuallakin kuin hiekkalaatikon reunalla ja itkupotkuraivarien aikaan ruokakaupassa.

On tämä vähän ristiriitainen tunne. No, onneksi on illat ja vapaapäivät ja elämä kesän jälkeen. Syksyllä jatkuvat opinnot, ja työpäivä lyhenee koulupäiväksi jättäen minulle ja Ipanalle enemmän yhteistä aikaa - aikaa rakentaa ja rikkoa duplotorneja, keinua, tehdä hiekkakakkua ja niin, käydä niitä pukemistaistoja.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Reasons my son is crying

Kaksivuotias elää suuria tunteita. Välillä riemuitaan pienimmästäkin asiasta, kuten blenderin pitämästä äänestä äidin blendatessa aamiaissmoothietansa, välillä taas raivotaan naama punaisena mitä absurdeimmasta syystä. Jos aikuinen käyttäytyisi noin, olisi hän hyvin nopeasti jollakin mielialalääkityksellä - ellei jopa suljetulla osastolla.

Mutta kaksivuotiaalle - ja pienille lapsille yleensäkin - se on melko normaalia (toivottavasti!). Sen kertonee jo Reasons my son is crying -sivusto, josta löytyy lukuisia kuvia aikuisen näkökulmasta järjettömien syiden takia parkuvista lapsista. Ipanasta en ole kyseiselle sivustolle lähettänyt itkupotkuraivarikuvia, joten tässäpä hänen syitään katkeraan itkuun viime päiviltä ja viikoilta:

- Tyyppi istui rattikelkan kyydissä ja halusi vetää itse itseään. "Oni vetää" lapsi huusi kelkan naru käsissään ja luonnollisesti suuttui, kun se ei onnistunut.

- Lapsi halusi "siivota" lumista pihaamme isolla ulkoharjalla. Harja oli liian pitkä ja Ipanan kintaat liian kömpelöt, joten olihan tässä aihetta maahan heittäytymiseen ja raivosta karjumiseen.

- Istutin pojan pöydän ääreen maalaamaan. Vaikka eri värejä oli tarjolla kuinka, niitä olisi pitänyt saada jatkuvasti lisää - ja siis nimenomaan sitä ns. tuoretta väriä, hetki sitten pursotettu ei kelvannut. Lopputulema: raivari.

- Tyypille iski kakkoshätä kesken iltapalan. Ohjasin hänet potalle ja riisuin siksi aikaa ruokalapun. Tämä oli virhe, koska tietysti muksu olisi halunnut pinnistellä potalla ruokalappu kaulassaan. Miten ajattelematonta vanhemmuutta! Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava ja dramaattinen, kuvailisin housut kintuissa raivoavaa lasta koomiseksi näyksi.

Harjaraivo.

Aikaisemmin meillä on raivottu mm. seuraavista syistä:

- Ajattelemattomana äitinä menin tarjoamaan lapselle banaania, vaikka tokihan minun olisi pitänyt lukea hänen eleistään, ilmeistään ja ajatuksistaan, että nyt ei ollut otollinen hetki banaanille. Kysyin siis: "Haluatko banaania?" . Taapero vastasi heittäytymällä mahalleen ja takomalla lattiaa.

- Muksu olisi halunnut nähdä kun äiti sujahtaa lasten uimarenkaan läpi. En mahtunut --> karjuntaa naama punaisena ja leuka täristen.

Sitten on toki lukuisia, toistuvia syitä raivoon, kuten vaikkapa se, ettei viidentoista asteen pakkaseen voi mennä pelkissä sisävaatteissa. Tai ettei äiti osaa laulaa tyypin laulukirjasta osoittamaa laulua. Tai että pyyhe on väärän värinen. Tai ettei lusikka pysy lautasen reunalla täsmälleen siinä asennossa ja kulmassa kuin sen pitäisi. You name it.

Aika raskasta olla kaksivuotias, veikkaisin. Aika raskasta myös olla kaksivuotiaan äiti, välillä. Murrosikää odotellessa.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Tukka nutturalle

Nyt kun hääpuku on valittu ja tilattu, voikin siirtyä stressaamaan muista asioista, kuten hääkampauksesta, koruista, kengistä ja sen sellaisista. ;) Toki tiedän että häissä on lopulta kyse ihan muusta kuin morsiamen ulkoisesta olemuksesta, mutta pakko myöntää, että jopa minussa taitaa kuitenkin asua se pieni prinsessa, joka on nyt päässyt vauhtiin. :D Joten varautukaa: tämä blogi saattaa seuraavan puolen vuoden ajan vaihtua aika ajoin genreltään hääblogiksi. :)

Vaikka hääkampauksella ei vielä ole todellakaan mikään kiire eikä kampaustyyli itsessään ole edes ajankohtainen, olen ehtinyt jo sitäkin asiaa miettiä jonkin verran. Kampaaja nyt ainakin pitää aika pian varata, sillä voisin kuvitella, että joku muukin Turun seudulla asuva on menossa naimisiin heinäkuisena lauantaina, ja näin ollen kampaajat voivat olla pian hyvinkin varattuja ko. päivälle. Olenkin tässä yrittänyt löytää hyvää kampaajaa, joka tekisi myös häämeikin (ettei tarvitse juosta kahdessa paikassa The Päivänä), joka tekisi kummastakin koeversiot ja jonka hinta ei olisi ihan sieltä korkeimmasta päästä. Joitakin vinkkejä olen jo saanutkin, mutta päätös on vielä tekemättä.

Kampaajia googletellessani olen samalla googlaillut myös erilaisia hiustyylejä, joista ainakin tällä hetkellä suosikkini on jonkinlainen nutturakampaus. Olen saanut lapsesta asti kuulla, miten hyvin mulle sopii sellainen kampaus, jossa tukka on kammattu otsalta ylös, ja vuosien varrella olen ehkä itsekin kallistunut ajattelemaan, että sellainen tosiaan sopii mulle. Lisäksi mulla on tosi vapautunut olo kun tukka on kiinni eikä tarvitse murehtia sen valumisesta pitkin selkää (tai kesäkuumalla pitkän tukan aiheuttamasta kuumotuksesta!), joten siksikin eniten kiehtoo sellainen nutturatyyli. Voisin kuvitella, että sellaisessa olo olisi huoleton, ja se jos mikä lienee tärkeää Suurena Päivänä.

Yksi tyyli, johon tykästyin, on selkeä, korkea nutturakampaus, joka tulee niin ylös, että näkyy hyvin edestä päin katsottaessakin. Siihen sopisi koristeeksi "tiarapanta" tai hiusketju, jollainen koristaa mallin tukkaa näissäkin kahdessa esimerkkikuvassa:


Huntu on mulle nou-nou, mutta tuollainen lettiviritys nutturassa olisi hieno.

Toisaalta tykkään kyllä myös ei-niin-selkeistä ja silotelluista nutturoistakin. Tähän tapaan:




Tämä on takaa ja sivulta nätti, mutta edestä tukka saisi mennä suoraan ylös eikä sivulle.
Ja sitten nämäkin ovat tosi nättejä:


Huikea kukkakoriste!
Tässä tykkään tuosta letistä joka näkyy edessä - takaa kampaus saisi olla ehkä vähän korkeammalla.


Kääk, liikaa vaihtoehtoja!

Ps. Kuvat ovat googlen kuvahausta hakusanalla 'wedding hairstyles'.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Hääpukuostoksilla

Kävin tänään äitini kanssa sovittamassa hääpukuja turkulaisessa Fiancee-liikkeessä. Pukujen tilausaika on sellainen nelisen kuukautta, joten nyt oli hyvä aika löytää Se Puku. Ja löytyihän se - vaivaisen puolentoista tunnin sovittelun jälkeen! Päädyin pukuun, joka ei tangossa näyttänyt ollenkaan sellaiselta, jonka haluaisin. Jotenkin vain koko puku heräsi eloon puettuani sen ylleni ja sitten oli selvää, että se paitsi istui ihanasti, myös tuntui juuri oikealta. Pakkaa meinasi sekoittaa ainoastaan sellainen seikka, että seuraavaksi sovittamani puku oli melkein yhtä hieno - tosin tyyliltään aivan erilainen.


Kuvissa siis toiseksi paras puku.

Koska pidin molemmista puvuista hyvin paljon, asiaa piti hetki harkita. Halusinko (myyjän sanoin) keijukaismaisen puvun vai tyylikkään glamour-henkisen puvun? Jälkimmäinen näkyy kuvissa ja on siis puku, jota en valinnut. Valituksi tullutta pukua en esittele täällä blogissa ennen kuin sitten häiden jälkeen.

Kokeilin toki muitakin pukuja kuin noita kahta. Ne olivat juuri sitä, mitä hääpuvun ei kantajalleen tule olla: ihan kivoja. Kuten tämä tässä:

Kädet ovat hassusti, koska yritin peittää rintsikoiden olkaimet mallaillessani pukua. Tämän yksilön kohdalla tosin oli heti selvää että EI.

Tai tämä:


Ihan kivoja, ei sen enempää. Se puku, jonka valitsin, on paljon enemmän kuin ihan kiva. Muuten en olisi sitä valinnutkaan. 

Palvelu Fianceessa oli erinomaista. Ei ollut kiire, sain rauhassa sovittaa pukuja (halutessani useampaan kertaankin) eikä ilmassa ollut lainkaan sellaista painostuksen tuntua että osta, osta nyt. Päinvastoin, minua palvellut henkilö painotti moneen otteeseen että jos puku yhtään arvellutti, se ei ollut oikea puku. Kuten yltä näkyy, kuvia sai ottaa ja peilaillakin saattoi ihan niin kauan kuin halusi.

Kaiken kaikkiaan sovittelu oli oikein miellyttävä kokemus. Ja äiti oli varsin hyvä makutuomari! Tosin ihan ensimmäisen puvun kohdalla purskahdimme nauruun, sillä jotenkin se valkoinen runsaus vain näytti absurdilta, kun hetki sitten olin ollut arkivaatteet päällä. Onneksi silmä tottui nopeasti eikä mennyt ihan hihittelyksi koko sovitus.

Puku on siis nyt tilattu ja saapuu joskus toukokuun paikkeilla, jolloin on vuorossa "suuri sovitus". Siinä katsotaan muun muassa se, pitääkö pukua pienentää. Toivottavasti pitää, sillä tavoitteena olisi vähän vielä kaventua ennen sitä...

Mutta nyt pukuasia on hoidossa - ja häästressin aiheita yksi vähemmän!