Ydinperhe - hinnalla millä hyvänsä?

Minä kasvoin ydinperheessä kahden isoveljen ja meitä sekä toisiaan rakastavien vanhempien kanssa. Koko sukuni on täynnä ydinperheitä - mukaan ei mahdu ainuttakaan eroon päättynyttä avioliittoa. Kaiken lisäksi sukuni ydinperheet näyttävät olevan aidosti onnellisia eivätkä kulisseja, joiden takana vanhemmat pysyttelevät yhdessä vain lasten tähden. Kasvoin siis paitsi ydinperheessä, myös ydinperheiden ympäröimänä. Vanhempien avioero oli jotain sellaista, johon tutustuin vasta vanhempana tuttavaperheiden ja ystävieni perheiden kautta. Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä 36 avioliittovuoden jälkeen, samoin kuin tätini, setäni ja serkkuni tahoillaan.

Pidin siis pitkään lähes itsestäänselvyytenä, että perustan itsekin jonakin päivänä ydinperheen, jossa elän mieheni ja yhteisten lastemme kanssa - jos en onnellisena elämäni loppuun saakka, niin ainakin elämän karikoista selviten ja kiinteänä yksikkönä pysytellen. No, todellisuus on usein tarua ja omia kuvitelmia ihmeellisempää. Eipä minunkaan visioni aivan toteutunut; itse asiassa ehdin elää "ydinperheenä" lapseni ja tämän isän kanssa vaivaiset kuusi lapseni elämän ensimmäistä viikkoa. Sittemmin olen ollut sinkkuäiti ja nykyisin avopuoliso sekä uusperheen jäsen.

Ydinperheihanteen romuttuminen aiheutti kohdallani monenlaisia pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. Vaikka pidän itseäni modernina nykynaisena enkä arvota perheitä sen mukaan, ovatko ne perinteisiä vanhempien ja näiden yhteisten lasten muodostamia vai uusperheitä, omien odotusteni kariutuminen ei ollut aluksi helppoa. Olin halunnut tarjota lapselleni onnellisen lapsuuden ehjässä perheessä, joten lienee luonnollista tuntea pettymystä tajutessaan, ettei se olisikaan mahdollista. Tuskin kenenkään ihanne on lapsuus, jossa lapsi joutuu kulkemaan kahden kodin väliä ja ikävöimään milloin isää, milloin äitiä. Tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö erovanhemmuus olisi parempi asia kuin riitaisa vanhemmuus, jossa lapsi saa kärsiä vanhempiensa huonoista väleistä näiden tajuamatta erota. Tarkoitan vain, että kukaan kumppaninsa kanssa lapsen saava vanhempi tuskin toivoo lapselleen eroperheen elämää. Ihanne on tarjota lapselle se ydinperhelapsuus, mutta ihanteet eivät usein käy toteen.

Omalla kohdallani tiedän aivan varmasti, että lapseni kannalta eroni hänen isästään on paljon parempi ratkaisu kuin riitaisa yhteiselo, mutta se ei ole silti estänyt minua tuntemasta ajoittaista surua siitä, ettei lapseni saa kasvaa ehjässä perheessä molempien vanhempiensa kanssa. Kun ero oli vielä tuore, tunsin asiasta syyllisyyttäkin, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei itsesyytöksissä ole yksinkertaisesti mitään mieltä. Teinhän ratkaisun, joka ollessaan kaukana ihanteestani on kuitenkin paras ratkaisu, jonka olisin voinut omassa tilanteessani tehdä - myös lapseni kannalta.

Ydinperheihanne istuu tiukassa, myös omassa päässäni. Niin tiukassa se ei kuitenkaan pääni sisällä istu, ettäkö ajattelisin sen olevan paras ratkaisu hinnalla millä hyvänsä. Ydinperhe on uskoakseni parhaita ympäristöjä pienelle lapselle, mutta vain siinä tapauksessa, että perhe on onnellinen. Jos vanhemmat, jotka eivät enää rakasta toisiaan, riitelevät jatkuvasti tai ovat muuten onnettomia yhdessä, yrittävät pitää kynsin ja hampain kiinni ydinperheihanteestaan, voi lopputuloksena olla lapsellekin tuhoisa perhehelvetti. Valitettavasti kaikki eivät tätä ymmärrä tai halua ymmärtää, ja siksipä rikkoutunut ydinperhe voi saada osakseen monenlaisia kommentteja ja kyseenalaistuksia, jopa syytöksiä. Olisi pitänyt yrittää enemmän, edes lasten tähden ja niin edelleen.

Mutta kuinka kauan sitten pitäisi yrittää? Siihenkö asti, että jäljellä on enää pelkkiä ihmisraunioita? Siihenkö asti, että on syntynyt vakavia henkisiä vaurioita ja pahimmassa tapauksessa myös fyysisiä? Siihenkö asti, että lapset ovat kärsineet paljon enemmän kuin koskaan kärsisivät varsinaisesta erosta? On oikeastaan aika kummallista puhua yhdessä pysyttelemisestä lapsen tai lasten vuoksi. Monesti kun lapset kärsivät paljon enemmän huonosta koti-ilmapiiristä - olkoonkin, että vanhemmat asuvat saman katon alla - kuin siitä, että vanhemmat asuvat erillään ja kummankin kodissa vallitsee hyvä ja rauhallinen ilmapiiri.

Eksyin kerran jenkkinaisen pitämään blogiin, jossa hän kertoo elämästään sinkkuäitinä. Kirjoitus, jossa hän kertoi, kuinka paljon onnellisempaa ja helpompaa hänen elämänsä on sinkkuäitinä kuin mitä se oli hänen vielä asuessaan yhdessä lapsensa isän kanssa, kirvoitti kasan hyökkääviä kommentteja ydinperheen puolustajilta. Vapaasti suomentaen ne kuuluivat jotenkin näin "Ärsyttää tuollainen sinkkuvanhemmuuden ihannointi, lapsi tarvitsee sekä äidin että isän - saman katon alle", "Miksi sitten hommasit lapsen miehen kanssa, jonka kanssa et kuitenkaan halunnut tätä kasvattaa?" ja "Sinkkuäitiys ja sen ihannointi on itsekästä eikä siinä ajatella lapsen parasta".

Kirjoituksen pointti valui ohi kärkkäiden kommentoijien silmien, sillä eihän siinä ihannoitu sinkkuäitiyttä, vaan oltiin onnellisia siitä, että elämä hymyili vaikean liiton jäätyä menneisyyteen. Missään kohdassa kirjoittaja ei väittänyt erovanhemmuuden olevan lapselle ydinperhettä parempi ratkaisu yleisesti ottaen, vaan ainoastaan tilanteessa, jossa ydinperhe ei riitaisan tai muuten onnettoman liiton vuoksi ole terveellinen ympäristö lapselle (tai vanhemmille itselleen). Kysymys, miksi "hommata" lapsi ihmisen kanssa, josta sitten eroaa, ansaitsisi yhtä typerän vastauksen kuin mitä itse kysymys on, mutta koitetaanpa tarkastella sitä asiallisesti. Harvempi omaa taidon nähdä tulevaisuuteen, eikä siis lapsiasiasta päättäessään voi ennustaa tulevia parisuhdeongelmia. Toisinaan taas vasta lapsi avaa silmät suhteen todelliselle tilalle, kuten omalla kohdallani kävi.

On hieno juttu, jos ydinperhe on onnellinen, ainakin suurimman osan ajasta. On myös hieno juttu, jos sen eteen tehdään töitä eikä erota heti ensimmäisen karikon kohdalla. On kuitenkin tilanteita, joissa ero on yhdessä pysymistä parempi vaihtoehto. Usein nämä tilanteet eivät näy ulkopuolisille. Tästä syystä ulkopuolisten ei pitäisi tuomita eroperheitä vain siksi, että heidän kohdallaan ydinperhe on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi. Norsunluutornista on toki helppo huudella jos ei ole itse joutunut kokemaan mahdotonta suhdetta, vaikeaa eropäätöstä ja sitä seuraavaa pettymystä ja surua, kun on päästettävä irti omista toiveistaan ja ihanteistaan. Se vain ei anna huutelijasta kovinkaan fiksua saati empaattista kuvaa.

Kaikkein raukkamaisinta on väittää, että eroperheiden lapsista kasvaisi onnettomia aikuisia tai että heillä ei voisi vanhempiensa erosta huolimatta olla hyvä ja turvallinen lapsuus. Erovanhemmuus ei automaattisesti johda ongelmiin, samoin kuin ydinperhe ei automaattisesti niiltä pelasta. Minä en hetkeäkään usko, etteikö oma lapseni saisi nauttia onnellisesta ja tasapainoisesta lapsuudesta - siitäkin huolimatta, että sitä lapsuutta eletään kahdessa kodissa.

Poikien ja tyttöjen värit

Minusta tulee pian kummitäti, ensimmäistä kertaa. Kummilapseni on pieni poika, ja ristiäisiä vietetään marraskuussa. Vaikka niihin on vielä aikaa, olen jo katsellut eri kaupoissa kastekorttia kummipojalleni. Ja minua on alkanut ärsyttää. Poikavauvoille myydään pelkästään vaaleansinisiä kortteja, tyttövauvoille vaaleanpunaisia. Korttien kuvitus ja tekstit vaihtelevat, mutta väriteema pysyy. Mitään muita värejä ei ole tarjolla, vaikka vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka: vihreää, keltaista, liilaa, oranssia, valkoista... Olen nähnyt tasan yhden kortin, joka oli väritykseltään "poikkeava", mutta siinä taas oli sisällä niin ällöttävän imelä runo, etten olisi voinut ostaa sitä voimatta pahoin. Äsken etsin kastekortteja toiveikkaana internetistä, mutta sama sääntö päti myös netissä myytäviin kortteihin: pojille vaaleansinistä, tytöille vaaleanpunaista.

En ole täysin sukupuolineutraalin kasvatusmetodin kannattaja, mutta liiallinen tyttöjen ja poikien erottelu omiin ryhmiinsä kyllä ärsyttää. Erottelu alkaa jo vauvaiässä juuri tällaisten pienten, mutta oleellisten seikkojen kautta. Korttitarjonta painottaa, että vaaleanpunainen on tyttöjen väri ja vaaleansininen poikien. Sama on nähtävissä vauvojen vaateosastoilla. Tyttöjen vaatetangot hehkuvat vaaleanpunaista prinsessamaailmaa, kun taas poikien vaatteissa toistuvat vaaleansininen väri ja autojen ja junien kuvat. Aivan kuin maailmassa ei muita värejä olisikaan.

En kiellä sukupuolten välisiä eroja enkä tarkoita, että pitäisi mennä äärimmäisyyksiin, kuten vauvan sukupuolen salaamiseen ulkopuolisilta. Välillä silti mietityttää, kuinka suuri osa eroista on biologisia ja kuinka suuri ympäristön luomia. Jos jo pikkuvauvaiästä lähtien määritellään, mikä väri kuuluu tytöille ja mikä pojille, ei ole ihme, ettei leikki-ikäinen halua pukea päälleen "tyttöjen väristä paitaa" tai "poikien housuja".
Olisi muuten kiva tietää, koska ja kuka päätti, mikä väri kuuluu millekin sukupuolelle.

Tästähän voisi avautua vaikka kuinka pitkästi ja ottaa mukaan myös muun muassa sen, miten tyttöihin ja poikiin kohdistuu erilaisia odotuksia ja miten tietynlainen käytös on hyväksytympää toiselle sukupuolelle jo pienestä pitäen. Nämä tällaiset tulevat ilmi esimerkiksi näennäisen viattomissa lausahduksissa, kuten  "pojat on poikia". Kello kuitenkin lähestyy jo yhtä yöllä ja minulla on paha tapa jaaritella vähän turhankin pitkään, joten jospa tällä kertaa jättäisin avautumiseni tähän. Piti vain vähän purkaa sitä turhaumaa, jonka ristiäiskorttien ryhmittely sukupuolen mukaan kahteen väriin herätti.

Todettakoon vielä sellainen seikka, että en aio luovuttaa ennen kuin löydän kortin, joka poikkeaa tästä kaavasta. Ja jos en löydä, lupaan askarrella sellaisen itse, vaikka viimeisin askartelukokemukseni lienee jossain yli vuosikymmenen takana.

Ai niin, tässä kirjoittelun lomassa tutkin päivän postia. Sen seasta löytyi Meidän Perhe -lehden mainoskuori, joka sisälsi seuraavanlaisen lastenhuoneen oveen laitettavan kyltin. Kyltissä on kaksi puolta, toinen tytölle ja toinen pojalle. Arvaatte varmaan, kumpi on kummalle...

Ahdistava äitimyytti

Minusta tuli äiti aika tarkalleen yhdeksän kuukautta sitten. Ennen raskauttani ja lapseni syntymää en juuri kiinnittänyt huomiota vellovaan keskusteluun äitimyytistä tai äitien kamppailuun siitä, kuka on paras äitiydessä. Kuitenkin äitinä on ollut mahdoton olla huomaamatta tätä kiistaa ja sulkemaan sekä korvansa että silmänsä seuraavanlaisilta väitteiltä: "Hyvä äiti imettää pitkään", "Hyvä äiti ei hermostu lapseensa", "Hyvä äiti on jatkuvasti henkisesti läsnä ja viettää päivät vauvan kanssa kotona kuljettamatta tätä levottomiin ympäristöihin, kuten ostoskeskuksiin".

Tällaisiin ja moniin muihin väitteisiin olen törmännyt muun muassa lapsiaiheisilla keskustelupalstoilla sekä vauva-aiheisissa lehdissä. Ja täytyy todeta, että näiden esimerkkiväitteiden perusteella minä en ole hyvä äiti - itse asiassa aika kaukana siitä. Minä osittaisimetin hädin tuskin kuukautta, minä olen monestikin hermostunut lapseeni, en ole ollut jatkuvasti henkisesti läsnä enkä taatusti ole viettänyt päiviä, viikkoja ja kuukausia vauvan kanssa kotona, vaan häntä on kuljetettu kaikenlaisiin paikkoihin aina ravintoloista Tallinnaan asti. Silti näen tälläkin hetkellä edessäni varsin tyytyväisen ja hyväntuulisen pienen tutkimusmatkailijan, joka on parhaillaan innoissaan siitä, että on oppinut avaamaan kaapin oven.

Mielipiteitä toki mahtuu maailmaan ja niitä varmasti on yhtä monta kuin äitejäkin. En silti voi ymmärtää joidenkin äitien tarvetta nostaa itsensä jalustalle ja pyrkiä syyllistämään heitä, jotka ovat valinneet erilaisen tavan olla lapsensa kanssa. Ei äitys ole vaikkapa pituushyppyyn verrattavissa oleva laji, jossa voi kilpailla paremmuudessa. On käsittämätöntä, miten äiti voi sanoa toiselle, että jos et imetä pitkään/vietä kolmea vuotta hoitovapaalla/kanna lastasi kantoliinassa, olet huono äiti. Se on pahin loukkaus, jonka äidille voi sanoa - eri asia on, lotkauttaako loukattu äiti korvaansa moiselle - ja silti tällaista kuulee ja näkee jatkuvasti.

Onneksi ns. viralliset tahot eivät yleensä syyllistä äitejä näin rajusti. Silti esimerkiksi imetys on asia, josta äidit saavat kuulla varsin tiukkoja lausuntoja synnytyssairaalasta lähtien. Imettää pitäisi, vaikka rinnat olisivat verillä vauvan virheellisen imuotteen vuoksi ja imetys olisi äidille yhtä tuskaa. Ymmärrän toki, että imetykseen kannustetaan ja sitä tuetaan - useinhan oikeanlainen apu ja tuki johtavat alkuvaikeuksien jälkeen onnistuneeseen täysimetykseen. Aina näin ei kuitenkaan ole, ja silloin sitä toivoisi ymmärrystä ja tukea myös niille äideille, jotka ruokkivat lapsensa korvikemaidolla.

Minä olin siinä mielessä onnekas, että kohdalleni osunut neuvolan terveydenhoitaja suhtautui rennon ymmärtäväisesti imetysvaikeuksiini. Kuukauden kestänyt yritys saada maito kunnolla nousemaan olisi ollut vielä stressaavampaa ilman häntä. Ahdistusta aiheuttivat kuitenkin lukuisat nettisivut, joita selailin etsiessäni neuvoja tilanteeseeni. Jollakin sivulla imetysohjaaja oli sitä mieltä, että maito kyllä nousisi kun vain tarpeeksi yrittäisi. Tarpeeksi yrittäminen tarkoitti imetystä joka toinen tunti vuorokauden ympäri ja imetysten välissä maidon pumppaamista rintapumpulla vähintään puolen tunnin ajan. Kyseinen imetysohjaaja oli ilmeisesti unohtanut, että tuoreen äidin pitäisi yrittää nukkuakin - tai ehkei se hänen mielestään ollut yhtä tärkeää kuin imetyksen käynnistäminen vaikka väkisin.

Kuukauden jälkeen koin yrittäneeni kaikkeni imetyksen onnistumiseksi ja annoin vihdoin periksi korvikkeelle ja tuttipullolle. Aluksi ahdisti, mutta pian pääsin sen yli. Tärkeintähän kuitenkin on, että lapsi saa syödäkseen. Vaikka itse olin lopulta asian kanssa sinut, jouduin moneen otteeseen selittelemään pulloruokintaani ja vastaamaan kysymyksiin siitä, miksi en imetä. Kukaan ei onneksi tullut arvioimaan äitiyttäni imettämättömyyden perusteella, mutta tiedän niitäkin äitejä, joiden valintaa on kommentoitu melko karskisti. Ja aina jaksetaan kyseenalaistaa se, yrititkö varmasti tarpeeksi, sillä "kyllä imetys onnistuu aina jos vain riittävästi sitä haluaa ja tekee sen eteen töitä". Niinpä niin.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisin kaivannut esimerkiksi perhevalmennukseen keskustelua siitä, miten imetys ei aina onnistu ja mitä vaihtoehtoja korvikemaidoissa sekä tuttipulloissa on. On ihan hyvä, että imetyksestä puhutaan ja siihen kannustetaan jo raskausaikana, mutta jos se ei syystä tai toisesta onnistu, asiasta stressaavalla äidillä olisi kaiketi hieman helpompaa, jos joku olisi edes kerran todennut, että joskus niin käy eikä se tee äidistä huonoa. Nythän tämä kuulostaa aivan itsestäänselvyydeltä, mutta synnytyksen jälkeisissä hormonihuuruissa kieriskelevä tuore äiti on mestari kehittämään jos jonkinlaisia ahdistuksia ja itsesyytöksiä.

Toinen asia, josta olisin mieluusti kuullut sanasen etukäteen ihan viralliselta taholta, on pikkuvauva-ajan rankkuus. Toki jokainen tajuaa, että siirtyminen suht itsekkäästä lapsettoman parin tai yksilön elosta arkeen, jossa uusi pieni ihminen on jatkuvasti vaatimassa jotain, tuo tullessaan vähäunisia öitä ja stressaavia päiviä. Muutoksen laajuuteen ei kuitenkaan voi mitenkään valmistautua. Ei siihen voi perhevalmennuskaan tulevia vanhempia valmistaa, mutta olisi ollut hyvä kuulla edes sana tai pari siitä, millaisia tunteita moinen muutos saattaa tuoda mukanaan. Jos joku olisi edes kerran maininnut, että "negatiiviset tunteet ovat aivan normaaleja", en ehkä itsekään olisi syyllistynyt niin kovasti unettomien öiden mietteistäni, jotka sivusivat muun muassa sitä, miksi ikinä halusin lapsen ja tätäkö elämäni nyt sitten on, en minä tätä halunnut.

Niin, noin minä ihan todella ajattelin ja ajattelinpa vielä monta kertaa. Kaiken huipuksi kehtaan myöntää sen julkisesti, vaikka superäitien silmissä luultavasti olenkin nyt äiti-ihmisten pohjasakkaa (siksi tosin muutuin luultavasti jo siinä vaiheessa, kun kerroin lapseni kasvaneen korvikemaidolla). Ajattelin kaikenlaista muutakin. Tiuskin vauvalle mielessäni ja joskus ääneenkin, että pliis, nuku nyt ja voisitko lakata kitisemästä. Joinakin öinä jopa itkin epätoivoani ja ahdistusta, jonka äitiys ja ympärivuorokautinen vastuu olivat tuoneet tullessaan. Kun ei muutamaan viikkoon saa nukuttua kuin maksimissaan puolitoista tuntia kerrallaan, käy se hyvin kidutuskeinosta. Vaikka tiedän varsin hyvin, ettei pieni vauva ilkeyttään itke, päähäni mahtui toisinaan vain yksi ajatus: "Haluan nukkua! Anna minun nukkua!" 

Myönnän ajatelleeni lapsestani pahimpina hetkinä varsin ilkeitä ajatuksia, mutta vaikka tuolloin tunsin syyllisyyttä ajatuksistani, nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin ne näyttäytyvät minulle lähinnä luonnollisina. Jos olet 26 vuotta elämästäsi kantanut vastuuta lähinnä vain itsestäsi, on täydellinen antautuminen toisen tarpeiden tyydyttäjäksi melkoinen. Uupuneimpina hetkinä vastuu, se, että on vain pakko nousta kahdennenkymmenen kerran yhden yön aikana tyynnyttelemään tai ruokkimaan kitisevää lasta, nostaa pintaan rumiakin ajatuksia. Oikeastaan olisi ihme, jos ei nostaisi! Superäidit varmasti kieltäisivät suorilta käsin koskaan ajatelleensa negatiivista ajatusta vauvastaan, ja niin tehdessään he vahvistavat meidän keskinkertaisten äitien suurta vihollista: äitimyyttiä. Myyttinen äitihän ei lapselleen hermostu, vaan on aina syli täynnä rakkautta, vaikka takana olisi viisi unetonta yötä.

Elokuvissa ja tv-sarjoissa juuri synnyttänyt äiti kokee onnen täyttymyksen saadessaan vastasyntyneen lapsensa rinnalleen. Rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne on elämää suurempi. Koska ainut "kokemukseni" synnytyksestä pohjautui televisiosta näkemääni, ja koska kukaan synnyttänyt nainen ei ollut koskaan korjannut käsitystäni, uskoin minäkin kokevani jotain tuollaista heti lapseni syntymän jälkeen. Väärässä olin, tässäkin asiassa. Ensinnäkin moinen harmonia ja sielujen sympatia oli mahdotonta jo siitäkin syystä, että vastasyntynyt, synnytyksessä keuhkokuumeen saanut lapseni kiidätettiin suoraan synnytyssalista lisähappea saamaan ja sitä kautta vastasyntyneiden teho-osastolle hengityskoneeseen. En saanut häntä rinnalleni, en ehtinyt edes koskea häntä, näin vain vilauksen jostakin vikisevästä ja tummatukkaisesta ennen kuin ovi kävi ja hän oli poissa. Pääsin kuitenkin katsomaan häntä vielä samana yönä ja seuraavana päivänä sain hänet syliini.

Ensimmäinen kosketus, ensimmäinen sylissäpito ei räjäyttänyt maailmaani, vaikka saikin silmäni kyyneltymään - suureksi osaksi siksi, että olin huolissani lapsestani, kauhuissani häneen kiinnitetyistä johdoista ja letkuista, ja pettynyt siitä, ettei synnytyskokemukseni ollutkaan sellainen kuin olin ajatellut. En kokenut valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta; itse asiassa se pieni ja ryppyinen, vanhaa miestä muistuttava otus tuntui vähän vieraalta. Yritin tottua ajatukseen, että tuo on minun lapseni ja minä olen sen äiti, mutta koko juttu tuntui jotenkin absurdilta. Ja tietysti koin pian syyllisyyttä siitäkin, ettei se paljon puhuttu äidinrakkaus vallannutkaan joka soluani lapseni elämän ensihetkestä lähtien.

Ehkä joillekin tosiaan käy niin kuin elokuvissa, mutta tiedän, etten ole ainoa äiti, joka on kokenut esikoislapsensa syntymän hieman toisella tavalla. Uskon, että paljon on myös niitä äitejä, joissa lapsen syntymä on herättänyt samanlaista hämmennystä ja jopa vierauden tunteita, mutta jotka eivät uskalla kertoa tunteistaan ääneen. Miksi? No, sen äitimyytin takia, joka elää yllättävän vahvana tänäkin päivänä. Äitimyytin äiti ei koe ristiriitaisia tunteita vauvaansa kohtaan, vaan tuntee tämän omakseen ja kokee pelkkää onnea ja rakkautta vastasyntyneen ensimmäisestä hengenvedosta alkaen. Ja kun toisenlaisista kokemuksista ei puhuta ääneen, vahvistuu myytti entisestään ja aiheuttaa syyllisyydentunteita kaltaisilleni äidille, joiden yhteenkuuluvuuden tunne lapseensa syntyy ja vahvistuu vasta ajan kanssa.

Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin en voisi olla kiintyneempi lapseeni ja tuntea häntä enempää omakseni. Vauva-arki on rutinoitunut, yöt rauhoittuneet - itse asiassa lapseni on nukkunut täysiä öitä jo monen, monen kuukauden ajan - ja kaikki on muutenkin paljon alkua helpompaa. En silti ole unohtanut alkutaipaleen rankkuutta ja omaa syyllisyyttäni, kun kaikki ei tuntunutkaan siltä, miltä olin sen kuvitellut tuntuvan. Tunnen myötätuntoa kaikkia kaltaisiani tuoreita äitejä kohtaan, jotka uuden ihmisen tuoman elämänmuutoksen keskellä vielä itkeskelevät väsymyksen lisäksi sitäkin, että ovat epäonnistuneita äitiydessä, koska kokevat sellaisia tunteita, joista ei puhuta ääneen. Haluaisin sanoa heille, että antakaa ajan kulua. On luonnollista, että uuteen ihmiseen tutustuminen vie aikaa. On luonnollista, että itkevä vauva ärsyttää ja joskus sitä melkein toivoisi voivansa perua koko jutun.

Kirjoituksestani tuli pitkä enkä oikein tiedä, pysyikö punainen lankakaan käsissäni kovinkaan hyvin. En ole ensimmäinen enkä taatusti viimeinen henkilö kommentoimassa äitien kilpajuoksua, mutta halusin kantaa oman korteni kekoon keskustelussa siitä, millainen on hyvä äiti. Hyvää äitiyttä on monenlaista ja yhdelle sopii tietty tapa olla lapsensa kanssa, toiselle taas toinen. Olisi hienoa, jos näitä tapoja ei tarvitsisi vertailla niin kiivaasti ja vihjailla toisen olevan itseään huonompi äiti vain siksi, että tämä on valinnut erilaisen tien. Niin kauan kuin lapsen perustarpeet tyydytetään ja hän saa osakseen huomiota ja hellyyttä, kaikki on hyvin. Sittenkin, vaikka äiti välillä ajattelisi negatiivisiakin ajatuksia lapsestaan. Ja sittenkin, vaikka kiintyminen vauvaansa veisi äidiltä aikaa. Se ei tee äidistä huonoa, vaan inhimillisen.