maanantai 15. lokakuuta 2012

Ahdistava äitimyytti

Minusta tuli äiti aika tarkalleen yhdeksän kuukautta sitten. Ennen raskauttani ja lapseni syntymää en juuri kiinnittänyt huomiota vellovaan keskusteluun äitimyytistä tai äitien kamppailuun siitä, kuka on paras äitiydessä. Kuitenkin äitinä on ollut mahdoton olla huomaamatta tätä kiistaa ja sulkemaan sekä korvansa että silmänsä seuraavanlaisilta väitteiltä: "Hyvä äiti imettää pitkään", "Hyvä äiti ei hermostu lapseensa", "Hyvä äiti on jatkuvasti henkisesti läsnä ja viettää päivät vauvan kanssa kotona kuljettamatta tätä levottomiin ympäristöihin, kuten ostoskeskuksiin".

Tällaisiin ja moniin muihin väitteisiin olen törmännyt muun muassa lapsiaiheisilla keskustelupalstoilla sekä vauva-aiheisissa lehdissä. Ja täytyy todeta, että näiden esimerkkiväitteiden perusteella minä en ole hyvä äiti - itse asiassa aika kaukana siitä. Minä osittaisimetin hädin tuskin kuukautta, minä olen monestikin hermostunut lapseeni, en ole ollut jatkuvasti henkisesti läsnä enkä taatusti ole viettänyt päiviä, viikkoja ja kuukausia vauvan kanssa kotona, vaan häntä on kuljetettu kaikenlaisiin paikkoihin aina ravintoloista Tallinnaan asti. Silti näen tälläkin hetkellä edessäni varsin tyytyväisen ja hyväntuulisen pienen tutkimusmatkailijan, joka on parhaillaan innoissaan siitä, että on oppinut avaamaan kaapin oven.

Mielipiteitä toki mahtuu maailmaan ja niitä varmasti on yhtä monta kuin äitejäkin. En silti voi ymmärtää joidenkin äitien tarvetta nostaa itsensä jalustalle ja pyrkiä syyllistämään heitä, jotka ovat valinneet erilaisen tavan olla lapsensa kanssa. Ei äitys ole vaikkapa pituushyppyyn verrattavissa oleva laji, jossa voi kilpailla paremmuudessa. On käsittämätöntä, miten äiti voi sanoa toiselle, että jos et imetä pitkään/vietä kolmea vuotta hoitovapaalla/kanna lastasi kantoliinassa, olet huono äiti. Se on pahin loukkaus, jonka äidille voi sanoa - eri asia on, lotkauttaako loukattu äiti korvaansa moiselle - ja silti tällaista kuulee ja näkee jatkuvasti.

Onneksi ns. viralliset tahot eivät yleensä syyllistä äitejä näin rajusti. Silti esimerkiksi imetys on asia, josta äidit saavat kuulla varsin tiukkoja lausuntoja synnytyssairaalasta lähtien. Imettää pitäisi, vaikka rinnat olisivat verillä vauvan virheellisen imuotteen vuoksi ja imetys olisi äidille yhtä tuskaa. Ymmärrän toki, että imetykseen kannustetaan ja sitä tuetaan - useinhan oikeanlainen apu ja tuki johtavat alkuvaikeuksien jälkeen onnistuneeseen täysimetykseen. Aina näin ei kuitenkaan ole, ja silloin sitä toivoisi ymmärrystä ja tukea myös niille äideille, jotka ruokkivat lapsensa korvikemaidolla.

Minä olin siinä mielessä onnekas, että kohdalleni osunut neuvolan terveydenhoitaja suhtautui rennon ymmärtäväisesti imetysvaikeuksiini. Kuukauden kestänyt yritys saada maito kunnolla nousemaan olisi ollut vielä stressaavampaa ilman häntä. Ahdistusta aiheuttivat kuitenkin lukuisat nettisivut, joita selailin etsiessäni neuvoja tilanteeseeni. Jollakin sivulla imetysohjaaja oli sitä mieltä, että maito kyllä nousisi kun vain tarpeeksi yrittäisi. Tarpeeksi yrittäminen tarkoitti imetystä joka toinen tunti vuorokauden ympäri ja imetysten välissä maidon pumppaamista rintapumpulla vähintään puolen tunnin ajan. Kyseinen imetysohjaaja oli ilmeisesti unohtanut, että tuoreen äidin pitäisi yrittää nukkuakin - tai ehkei se hänen mielestään ollut yhtä tärkeää kuin imetyksen käynnistäminen vaikka väkisin.

Kuukauden jälkeen koin yrittäneeni kaikkeni imetyksen onnistumiseksi ja annoin vihdoin periksi korvikkeelle ja tuttipullolle. Aluksi ahdisti, mutta pian pääsin sen yli. Tärkeintähän kuitenkin on, että lapsi saa syödäkseen. Vaikka itse olin lopulta asian kanssa sinut, jouduin moneen otteeseen selittelemään pulloruokintaani ja vastaamaan kysymyksiin siitä, miksi en imetä. Kukaan ei onneksi tullut arvioimaan äitiyttäni imettämättömyyden perusteella, mutta tiedän niitäkin äitejä, joiden valintaa on kommentoitu melko karskisti. Ja aina jaksetaan kyseenalaistaa se, yrititkö varmasti tarpeeksi, sillä "kyllä imetys onnistuu aina jos vain riittävästi sitä haluaa ja tekee sen eteen töitä". Niinpä niin.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisin kaivannut esimerkiksi perhevalmennukseen keskustelua siitä, miten imetys ei aina onnistu ja mitä vaihtoehtoja korvikemaidoissa sekä tuttipulloissa on. On ihan hyvä, että imetyksestä puhutaan ja siihen kannustetaan jo raskausaikana, mutta jos se ei syystä tai toisesta onnistu, asiasta stressaavalla äidillä olisi kaiketi hieman helpompaa, jos joku olisi edes kerran todennut, että joskus niin käy eikä se tee äidistä huonoa. Nythän tämä kuulostaa aivan itsestäänselvyydeltä, mutta synnytyksen jälkeisissä hormonihuuruissa kieriskelevä tuore äiti on mestari kehittämään jos jonkinlaisia ahdistuksia ja itsesyytöksiä.

Toinen asia, josta olisin mieluusti kuullut sanasen etukäteen ihan viralliselta taholta, on pikkuvauva-ajan rankkuus. Toki jokainen tajuaa, että siirtyminen suht itsekkäästä lapsettoman parin tai yksilön elosta arkeen, jossa uusi pieni ihminen on jatkuvasti vaatimassa jotain, tuo tullessaan vähäunisia öitä ja stressaavia päiviä. Muutoksen laajuuteen ei kuitenkaan voi mitenkään valmistautua. Ei siihen voi perhevalmennuskaan tulevia vanhempia valmistaa, mutta olisi ollut hyvä kuulla edes sana tai pari siitä, millaisia tunteita moinen muutos saattaa tuoda mukanaan. Jos joku olisi edes kerran maininnut, että "negatiiviset tunteet ovat aivan normaaleja", en ehkä itsekään olisi syyllistynyt niin kovasti unettomien öiden mietteistäni, jotka sivusivat muun muassa sitä, miksi ikinä halusin lapsen ja tätäkö elämäni nyt sitten on, en minä tätä halunnut.

Niin, noin minä ihan todella ajattelin ja ajattelinpa vielä monta kertaa. Kaiken huipuksi kehtaan myöntää sen julkisesti, vaikka superäitien silmissä luultavasti olenkin nyt äiti-ihmisten pohjasakkaa (siksi tosin muutuin luultavasti jo siinä vaiheessa, kun kerroin lapseni kasvaneen korvikemaidolla). Ajattelin kaikenlaista muutakin. Tiuskin vauvalle mielessäni ja joskus ääneenkin, että pliis, nuku nyt ja voisitko lakata kitisemästä. Joinakin öinä jopa itkin epätoivoani ja ahdistusta, jonka äitiys ja ympärivuorokautinen vastuu olivat tuoneet tullessaan. Kun ei muutamaan viikkoon saa nukuttua kuin maksimissaan puolitoista tuntia kerrallaan, käy se hyvin kidutuskeinosta. Vaikka tiedän varsin hyvin, ettei pieni vauva ilkeyttään itke, päähäni mahtui toisinaan vain yksi ajatus: "Haluan nukkua! Anna minun nukkua!" 

Myönnän ajatelleeni lapsestani pahimpina hetkinä varsin ilkeitä ajatuksia, mutta vaikka tuolloin tunsin syyllisyyttä ajatuksistani, nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin ne näyttäytyvät minulle lähinnä luonnollisina. Jos olet 26 vuotta elämästäsi kantanut vastuuta lähinnä vain itsestäsi, on täydellinen antautuminen toisen tarpeiden tyydyttäjäksi melkoinen. Uupuneimpina hetkinä vastuu, se, että on vain pakko nousta kahdennenkymmenen kerran yhden yön aikana tyynnyttelemään tai ruokkimaan kitisevää lasta, nostaa pintaan rumiakin ajatuksia. Oikeastaan olisi ihme, jos ei nostaisi! Superäidit varmasti kieltäisivät suorilta käsin koskaan ajatelleensa negatiivista ajatusta vauvastaan, ja niin tehdessään he vahvistavat meidän keskinkertaisten äitien suurta vihollista: äitimyyttiä. Myyttinen äitihän ei lapselleen hermostu, vaan on aina syli täynnä rakkautta, vaikka takana olisi viisi unetonta yötä.

Elokuvissa ja tv-sarjoissa juuri synnyttänyt äiti kokee onnen täyttymyksen saadessaan vastasyntyneen lapsensa rinnalleen. Rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne on elämää suurempi. Koska ainut "kokemukseni" synnytyksestä pohjautui televisiosta näkemääni, ja koska kukaan synnyttänyt nainen ei ollut koskaan korjannut käsitystäni, uskoin minäkin kokevani jotain tuollaista heti lapseni syntymän jälkeen. Väärässä olin, tässäkin asiassa. Ensinnäkin moinen harmonia ja sielujen sympatia oli mahdotonta jo siitäkin syystä, että vastasyntynyt, synnytyksessä keuhkokuumeen saanut lapseni kiidätettiin suoraan synnytyssalista lisähappea saamaan ja sitä kautta vastasyntyneiden teho-osastolle hengityskoneeseen. En saanut häntä rinnalleni, en ehtinyt edes koskea häntä, näin vain vilauksen jostakin vikisevästä ja tummatukkaisesta ennen kuin ovi kävi ja hän oli poissa. Pääsin kuitenkin katsomaan häntä vielä samana yönä ja seuraavana päivänä sain hänet syliini.

Ensimmäinen kosketus, ensimmäinen sylissäpito ei räjäyttänyt maailmaani, vaikka saikin silmäni kyyneltymään - suureksi osaksi siksi, että olin huolissani lapsestani, kauhuissani häneen kiinnitetyistä johdoista ja letkuista, ja pettynyt siitä, ettei synnytyskokemukseni ollutkaan sellainen kuin olin ajatellut. En kokenut valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta; itse asiassa se pieni ja ryppyinen, vanhaa miestä muistuttava otus tuntui vähän vieraalta. Yritin tottua ajatukseen, että tuo on minun lapseni ja minä olen sen äiti, mutta koko juttu tuntui jotenkin absurdilta. Ja tietysti koin pian syyllisyyttä siitäkin, ettei se paljon puhuttu äidinrakkaus vallannutkaan joka soluani lapseni elämän ensihetkestä lähtien.

Ehkä joillekin tosiaan käy niin kuin elokuvissa, mutta tiedän, etten ole ainoa äiti, joka on kokenut esikoislapsensa syntymän hieman toisella tavalla. Uskon, että paljon on myös niitä äitejä, joissa lapsen syntymä on herättänyt samanlaista hämmennystä ja jopa vierauden tunteita, mutta jotka eivät uskalla kertoa tunteistaan ääneen. Miksi? No, sen äitimyytin takia, joka elää yllättävän vahvana tänäkin päivänä. Äitimyytin äiti ei koe ristiriitaisia tunteita vauvaansa kohtaan, vaan tuntee tämän omakseen ja kokee pelkkää onnea ja rakkautta vastasyntyneen ensimmäisestä hengenvedosta alkaen. Ja kun toisenlaisista kokemuksista ei puhuta ääneen, vahvistuu myytti entisestään ja aiheuttaa syyllisyydentunteita kaltaisilleni äidille, joiden yhteenkuuluvuuden tunne lapseensa syntyy ja vahvistuu vasta ajan kanssa.

Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin en voisi olla kiintyneempi lapseeni ja tuntea häntä enempää omakseni. Vauva-arki on rutinoitunut, yöt rauhoittuneet - itse asiassa lapseni on nukkunut täysiä öitä jo monen, monen kuukauden ajan - ja kaikki on muutenkin paljon alkua helpompaa. En silti ole unohtanut alkutaipaleen rankkuutta ja omaa syyllisyyttäni, kun kaikki ei tuntunutkaan siltä, miltä olin sen kuvitellut tuntuvan. Tunnen myötätuntoa kaikkia kaltaisiani tuoreita äitejä kohtaan, jotka uuden ihmisen tuoman elämänmuutoksen keskellä vielä itkeskelevät väsymyksen lisäksi sitäkin, että ovat epäonnistuneita äitiydessä, koska kokevat sellaisia tunteita, joista ei puhuta ääneen. Haluaisin sanoa heille, että antakaa ajan kulua. On luonnollista, että uuteen ihmiseen tutustuminen vie aikaa. On luonnollista, että itkevä vauva ärsyttää ja joskus sitä melkein toivoisi voivansa perua koko jutun.

Kirjoituksestani tuli pitkä enkä oikein tiedä, pysyikö punainen lankakaan käsissäni kovinkaan hyvin. En ole ensimmäinen enkä taatusti viimeinen henkilö kommentoimassa äitien kilpajuoksua, mutta halusin kantaa oman korteni kekoon keskustelussa siitä, millainen on hyvä äiti. Hyvää äitiyttä on monenlaista ja yhdelle sopii tietty tapa olla lapsensa kanssa, toiselle taas toinen. Olisi hienoa, jos näitä tapoja ei tarvitsisi vertailla niin kiivaasti ja vihjailla toisen olevan itseään huonompi äiti vain siksi, että tämä on valinnut erilaisen tien. Niin kauan kuin lapsen perustarpeet tyydytetään ja hän saa osakseen huomiota ja hellyyttä, kaikki on hyvin. Sittenkin, vaikka äiti välillä ajattelisi negatiivisiakin ajatuksia lapsestaan. Ja sittenkin, vaikka kiintyminen vauvaansa veisi äidiltä aikaa. Se ei tee äidistä huonoa, vaan inhimillisen.


3 kommenttia:

  1. Hyvä Satu! Juuri tällaisia tekstejä kaivataan lisää. Äiti on äidille susi ja toista on helppoa syyllistää. Tekstisi saa varmasti monen "ei-niin-täydellisen" huokaisemaan helpotuksesta: "onko meitä muitakin? Enkö olekaan ainoa, joka tuntee ja ajattelee näin?".

    Go, Satu!

    VastaaPoista
  2. Upeata Satu! Itse olen kokenut syyllistyksen, koska imetys ei onnistunut. Se, että itse syyllistin itseäni ei riittänyt, vaan jopa tuntemattomat mm vauvakinossa heittivät teräviä katseita ja jopa tokaisuja kun ruokin pullolla tyttöä. Nykyään olen jo sujut asian kanssa, meillä pulloruokitaan ja se siitä. Äitinä on paljon muitakin huolia =)

    VastaaPoista
  3. Anonyymi: Kiitos positiivisesta palautteesta! Itseäni helpotti aikanaan juurikin tietoisuus siitä, etten ollut ajatuksineni yksin - vaikka se selvisikin minulle vasta sitten, kun raskain aika oli jo ohi.

    Hippo: Todellakin! Lapsen ravinnonsaanti on tärkein asia, ei se, tuleeko ravinto rinnasta vai pullosta. Luulisi, että vuonna 2012 ei enää pidettäisi imetystä hyvän äidin mittana, mutta valitettavasti näitäkin mielipiteitä vielä löytyy - ja vielä valitetettavammin löytyy niitä henkilöitä, jotka kokevat asiakseen syyllistää imettämättömiä äitejä. Olisi kiva, jos ei joutuisi arvostelevien katseiden tai kommenttien kohteeksi vain siksi, että ruokkii lastaan eri tavalla kuin joku toinen.

    VastaaPoista