Kuluneen vuoden kuvakooste

Kirjoitin aiemmin "kenties vuoden viimeisen blogimerkinnän", mutta ei se näköjään viimeiseksi jäänytkään. Sain nimittäin eräästä toisesta blogista inspiraation kuluneen vuoden yhteenvetoon kuvien kautta. Joten tässäpä tulee...

Tammikuussa juhlittiin 1-vuotiaaksi ehtineen Ipanan syntymäpäivää. Ylitin itseni tekemällä suuren autokakun, joka tietysti asetti riman synttärikakkujen suhteen aika korkealle. Nyt mietinkin, miten yltää samaan lähestyvillä kaksivuotissynttäreillä...

Helmikuussa nautiskelimme koko perheen voimin lumesta ja aurinkoisista päivistä - jotka muuten tuntuvat niin kovin kaukaisilta juuri nyt.

Maaliskuussa vietimme pääsiäistä, kävimme Ti Ti -nalle -konsertissa, ja samaisessa kuussa Ipana sai myös korviinsa korvatulehduksia ehkäisevät putket (jotka toimivat!!).

Huhtikuu toi paljon kaivattua valoa ja lämpöä ikuisuuden mittaisen talven keskelle. Läksimme tuolloin miehen kanssa kaksin Kroatiaan muutamaksi päiväksi. Loma oli i-ha-na!

Toukokuussa tapahtui vielä Kroatiaakin ihanampi juttu: mies kosi ja minä vastasin myöntävästi. Löimme pikimmiten lukkoon tulevan hääpäivänkin, joka on siis alkavan vuoden heinäkuussa.

Kesäkuussa tehtiin kaikenlaisia kesäjuttuja: oltiin ulkona, satoi tai paistoi, vierailtiin muksukaksikon kanssa Muumimaailmassa, mökkeiltiin Keski-Suomessa, pulikoitiin järvessä ja oman pihan uima-altaassa, oltiin vesisotaa ja niin edelleen. Kävimme myös katsomassa tulevaa hääjuhlapaikkaamme.

Heinäkuussa sain alleni (ja myös Ipanan alle) pyörän, joka olikin sitten kovassa käytössä koko loppukesän. Pyöräily osoittautui mitä parhaimmaksi pikkulapsiperheen kuntoilumuodoksi, sillä lapsi viihtyi mainiosti istuimessaan äidin rehkiessä polkimilla. Samaisessa kuussa kahviteltiin kihlajaisten merkeissä tuossa omalla kotipihalla. Samalla otettiin epävirallisen virallinen kihlajaiskuva.

Elokuussa läksimme "taas" minilomalle aikuisten kesken - siis Pietariin. Reissu oli muotoa risteily eli kaksi yötä laivassa ja yksi päivä maissa. Koko päivän satoi kaatamalla, mutta parhaassa seurassa sekään ei ollut katastrofi.

Syyskuu toi tullessaan aika suuren helpotuksen taaperoarkeen, kun Ipana oppi lähes kertaheitolla päiväkuivaksi. Muitakin ilonaiheita oli, kuten oman pihan omenoiden muuntaminen mehuksi (ja myöhemmin siideriksi) sekä pieni ekskursio Tampereen kylpylään miehen kanssa. Niin ja aloin myös käydä taas salilla, ja harrastus ei lopahtanut parin kerran jälkeen, vaan jatkuu yhä!

Lokakuusta jäi päällimmäisenä mieleen sen lihattomuus. Osallistuin Lihaton lokakuu -haasteeseen ja olin kuukauden syömättä punaista lihaa, kanaa ja kalaa. Siinä sivussa Ipanakin eleli pitkälti kasvisruokalinjalla. Kokemus oli varsin positiivinen - joskaan ei mulle entisenä vegetaristina mitenkään uniikki - ja lokakuun jälkeenkin on tullut syötyä entistä vähemmän etenkin punaista lihaa.

Marraskuussa vietettiin sekä isänpäivää että miehen tyttären 4-vuotissynttäreitä. Leivoin kakut molemmille juhlapäiville, vieläpä onnistuneet. Kuukauteen mahtui myös paljon surua, kun rakas kisulaisemme siirtyi vihreämmille niityille. Ipana ei asiaa tietenkään ymmärtänyt ja etsiskeli kissaa pitkään.

Kuvaaja: Mika Mäntykumpu

Koska joulun tapahtumat kävin läpi jo edellisessä blogimerkinnässäni, ne jääköön sivuun tässä. Joulukuussa vanhenin taas vuodella ja sain sen kunniaksi mahtavia lahjoja, kuten miehen maalaaman Ipanaa esittävän taulun. Taulun lisäksi mies suti maalia lastenhuoneen seiniin ja teki siitä nätin ja aurinkoisen keltaisen tilan. Minä valkkasin sinne maton, kirjahyllyn, pienen pöydän ja verhokankaan, josta mies ompeli verhot. Nyt meillä on viimeinkin ihan lastenhuoneen näköinen lastenhuone! Mitä luksusta - myös siksi, että nyt lapset viihtyvät siellä ja pitävät lelut pääosin pois keittiöstä ja olohuoneesta.

* * * * *

Kuluneeseen vuoteen mahtui toki paljon muutakin kuin tässä esille tulleet asiat. Kaiken kaikkiaan vuodesta jäi onnellinen olo. Minulla on mies, jonka kanssa menen puolen vuoden kuluttua naimisiin, meillä on kaksi ihanaa lasta, kaunis koti ja rakkaita perheenjäseniä ja sukulaisia vaikka muille jakaa (en silti jaa). Tästä on erittäin hyvä jatkaa kohti seuraavaa vuotta ja sen tuomia odotettuja ja odottamattomia asioita.

Kenties vuoden viimeinen blogimerkintä

Joulu tuli ja... Enpä sanokaan että meni, sillä jouluahan on vielä puolet jäljellä! Loppiaista kun vietetään vasta viikon päästä. Mutta tässä vähän kuvia meidän joulustamme tähän mennessä.

Kotimme takametsiköstä haettu joulukuusi ja osittain omatekoiset koristeet.

Korupuun uusi elämä joulupuuna.

Suolataikinapossu!

Joulu on ollut aika perinteinen. Kuusi tuli sisään myöhään aattoa edeltävänä iltana/yönä, aattona Ipana katsoi Lumiukon ja minä joulurauhan julistuksen (jonka katselua säesti muksun protesti Lumiukon loppumisesta ja joulurauhan julistusta koskevat "Ei oo kiva!" -huudot) ja päiväuniajan jälkeen siirryimme naapuriin vanhempieni luokse jouluaterialle. Ruuan jälkeen tuli illan odotettu vieras, joulupukki, joka sekä pelotti että kiinnosti lasta. Eipä sillä, olihan pukki aika hurja ilmestys lähes hevitukkaa muistuttaneessa pehkossaan.

Ensimmäisen paketin jälkeen Ipana odotti suolapatsaana kädet ojossa seuraavaa lahjaa, muttei uskaltanut mennä kahta metriä lähemmäs pukkia.

Ja voi sitä lahjojen määrää... Ipana oli mitä ilmeisimmin ollut hyvin kiltti (vaikkei äidistä siltä aina tunnukaan), sillä kääreistä paljastui yhtä ja toista: kirjoja, pehmoleluja, autoja, nukke, duploja - näin muutamia mainitakseni. Tosin lahjojen määrästä ja laadusta päätellen en itsekään ole ollut tuhmimmasta päästä. 

Muun muassa tämän sain joulutontulta, jolla oli sattuman kautta sama nimi kuin miehelläni.

Joulupäivänä suuntasimme tuttuun tapaan mummilaan joulupäivälliselle. Ipana ei ollut mukana, koska vietti joulupäivää isänsä kanssa. Tämä aiheutti äidissä paitsi pientä haikeutta, myös hienoista riemua rauhassa syömisen ja seurustelemisen mahdollisuudesta.

Tapaninpäivänä Ipanan serkku tuli meille toviksi leikkimään ennen kuin suuntasimme Espooseen miehen äidin luo. Pojilla on ikäeroa vain kolme kuukautta, ja nyt, kun veljenpoika on reilun kahden vuoden iässä ja Ipana viittä vaille kaksivuotias, heillä alkaa olla jo alkeellisia yhteisiä leikkejä. Kuten autojen ajelutus lastenhuoneen hyllyn "liukumäkeä" pitkin.

Espoossa vietimme Tapaninpäivää miehen äidin luona ja seuraavana päivänä vierailimme miehen isällä. Kotiin tulimme lauantai-iltana, ja eilen sunnuntaina meille tulivat kylään vanhempani sekä setäni vaimoineen. Tänään meillä vieraili puolestaan toisen veljeni vuoden ja neljän kuukauden ikäinen poika äitinsä kanssa. Aikamoista kyläilyä on siis ollut tämä kulunut viikko.

Tein vieraita varten tiramisujuustokakun, jonka tomusokeritähdet onnistuivat ennen tarjoilua muuttumaan tällaisiksi.

Huomenna onkin uudenvuodenaatto. Taidamme viettää sen kolmisin miehen ja Ipanan kanssa raketteja ihmetellen, saunoen ja hyvin syöden. Käymme katsomassa kaupungin järjestämän lasten ilotulituksen, mutta sen kummempaan ohjelmaan ei kaksivuotiaan seuralaisen kanssa oikein taivu. Vuosi tulee siis vaihtumaan rauhallisissa merkeissä ja kenties hyvä niin - vuosi 2014 nimittäin tuo tullessaan vaikka ja mitä: muun muassa häät, joissa minulla on morsiamen rooli...

Viimeinen uusivuosi naimattomana pariskuntana.

Neljä yötä jouluun on...ja saman verran aikaa siivota.

Viime jouluna meillä ei tehty joulusiivousta, ei hommattu kuusta eikä muutenkaan koristeltu kotia. Ja vaikka vietimme joulun pääasiassa poissa kotoa, se vähän harmitti. Kotona ei oikein ollut joulutunnelmaa. Jo silloin päätin, että tämä joulu olisi siinä mielessä erilainen. Että meillä siivottaisiin ja hommattaisiin kuusi ja koristeltaisiin. Viime vuonna Ipanakin oli alle vuoden vanha eikä siis ymmärtänyt joulusta vielä mitään, ja vaikka tänä vuonnakin ikävuosia on vasta viittä vaille kaksi ja ymmärrystä joulun suhteen yhä hyvin niukasti, halusin lapsenkin tähden luoda sitä joulutunnelmaa. Tietäähän hän kuitenkin jo, mikä on joulupukki, tonttu, kuusi ja pipari, noin niin kuin esimerkiksi. Varhaisimpien muistojen syntyminenkin alkaa kohta olla mahdollista.

Viime vuonna nautimme kuusesta vain vanhempieni luona. Kuvassa Ipana kypsässä 11 kuukauden iässä.

Niinpä aloitin joulusiivouksen hiljalleen jo jokunen viikko sitten siivoamalla keittiön ison ruokakaapin. Sitä seurasi reilun viikon takainen keittiön muiden kaappien raivaus ja siistiminen. Sitten oli vuorossa makuuhuoneen vaatekaaoksen setviminen. Mieskin on tehnyt osansa paitsi osallistumalla siivoamiseen, myös remontoimalla lastenhuoneen (joka siis vihdoinkin näyttää todella lastenhuoneelta eikä varastotilalta, jossa lasten sängyt sattuvat sijaitsemaan). Huomenna edessä olisi lattioiden pesu ja keittiön kaappien ulkopintojen pyyhkiminen. Miehen hommana on hioa ja maalata makuuhuoneen ikkunankarmit (joiden karmeaan kuntoon havahduin siivoilun lomassa) ja ommella tilaamastani kankaasta verhot lastenhuoneeseen. Sitten pitäisi vielä ainakin pestä keittiön matto, pyörittää pyykkikonetta aika monta kierrosta, siivota vessa, hakea kuusi ja niin edelleen. Hommaa siis on, vaikka täydelliseen siisteyteen en pyri - ja olisihan se pikkulapsiperheessä aika epärealistinen tavoitekin.

Ihan putipuhdasta ei tarvitse olla, mutta jos nyt vaikka olkkarin saisi pysymään vähän eri kunnossa kuin tässä kuvassa. Huom! Tällä hetkellä olohuoneen lattia EI näytä tältä, vaan on itse asiassa hyvinkin siisti.

Joulusiivous on siis yhä vähän kesken, mutta lahjahommat ovat hyvässä reilassa "jo" näin neljä päivää ennen aattoa. Pari juttua pitää vielä tehdä omatekoisten lahjojen eteen, mutta muuten kaikki alkaa olla viimeistelyä vaille valmista. Tänä vuonna en siis joudu paniikkiostoksille aatonaattona! Hyvä niin, sillä jo tämänpäiväinen kauppareissu meinasi olla liikaa mulle. En ole stressaantuneiden ihmismassojen fani, joten melkein löin kaupassa hanskat tiskiin ja siirsin viimeiset ostokset jollekin illalle juuri ennen kauppojen sulkemisaikaa. Mutta koska jo kerran olimme siellä ihmismassan ytimessä, päätin kuitenkin hoitaa homman kunnialla kotiin. Ja hengissä selvisin.

Tänä jouluna Ipana saa vieläkin isomman paketin, sillä pukki on aikeissa tuoda hänelle Isojen Poikien sängyn.

Kun joulusiivous viimeistään aatonaattona saadaan päätökseensä - sillä sehän saadaan, näin olen päättänyt - haluan lämmittää joulusaunan, mennä sinne pelkässä kynttilänvalossa, vain rentoutua - ja antaa joulun tulla.

Suuri joulupukkihuijaus

Luin jokin aika sitten kirjoituksen rehellisyydestä, ns. valkoisista ja ei niin valkoisista valheista sekä luottamuksesta. Siinä sivuttiin myös tähän vuodenaikaan ajankohtaista huiputusta, jolla lapsia vedätetään sata-nolla: joulupukkia. Joulupukkivalhetta kritisoitiin muun muassa siitä, että se rikkoo lapsen ja vanhemman välisen luottamuksen; että vaikka valhe tekisi lapsuuden jouluista taianomaisempia, lapsi ei totuuden paljastumisen jälkeen enää voi uskoa, etteikö vanhempi voisi valehdella hänelle muistakin asioista.

Pidän itseäni aika rehellisenä ihmisenä. Erityisesti lähimmissä ihmissuhteissani pyrin olemaan suora ja rehellinen silloinkin, kun valhe olisi helpompi tie. Odotan samaa myös läheisiltäni, ja haluan kasvattaa lapsenikin luottamaan totuuteen ja karsastamaan valhetta. Onhan minut itsenikin kasvatettu niin. Ja kuitenkin minulle valehdeltiin joulupukista, ja minä aion valehdella lapselleni joulupukista. Ristiriitaista? Ehkä jonkun mielestä.

Lapsuuteni joulut olivat melkeinpä vuoden parasta aikaa. Muistelen sitä tunnelmaa vieläkin suurella lämmöllä. Vanhempani panostivat jouluun täysillä, enkä tarkoita tällä pelkästään lahjapuolta, vaan sitä kokonaisuutta, jonka eteen he tekivät töitä antaakseen meille lapsille parhaan mahdollisen joulun. Oman mausteensa tunnelmaan toi vahva lapsen usko joulupukkiin. Mikään ei ollut jännittävämpää kuin aattoillan odotus, ja kun joulupukki sitten vihdoin saapui lahjasäkkeineen, olin revetä liitoksistani innon-, jännityksen- ja ilonsekaisin tunteineni. Aaton lisäksi koko joulun aikaa sävytti tietty taianomainen ja salaisuuksilla verhottu tunnelma, jota en ole unohtanut tähän päiväänkään mennessä.

Siellä se tekee muistiinpanojaan lapsista - ja miksei aikuisistakin,

Äitini paljasti minulle totuuden joulupukista ollessani noin kuusivuotias, ennen kuin menin kouluun. Hän halusi kertoa sen minulle itse, jotten kuulisi sitä koulukavereilta tai pahimmillaan joutuisi kiusatuksi sen vuoksi, että uskoin yhä pukin olemassaoloon. Muistan olleeni hyvin hämmentynyt totuuden valjetessa, mutten missään nimessä vihainen tai jotenkin traumatisoitunut siitä, että vanhempani olivat antaneet minun elää joulupukkivalheessa. En menettänyt luottamustani heihin enkä nyt aikuisiälläkään koe, että he olisivat tehneet mitään kyseenalaista antaessaan minun uskoa tähän maagiseen satuhahmoon.

Koska oman lapsuuteni joulut olivat niin satumaisia ja jättivät niin ihanat muistot, haluan tarjota saman kokemuksen myös omalle lapselleni. En ole joutunut hetkeäkään miettimään joulupukkivalheen moraalisuutta. En vain kertakaikkiaan osaa nähdä sitä moraalisena ongelmana. Mielestäni kaikkea elämässä ei tarvitse ottaa niin hirvittävän vakavasti. Kaikki mahdollinen ei traumatisoi lapsia. Päinvastoin koen että joskus lapsille on ihan hyvä tarjota pala satumaailmaa ja joulun taikaa; kyllä he ehtivät oppia elämän realiteetit vielä moneen otteeseen. Ja jos totuuden kertomisen sitten aikanaan hoitaa hellävaroen ja viisaasti, en usko siitäkään koituvan negatiivisia kokemuksia.

Sitä paitsi, on ihana päästä taas osalliseksi siitä lapsen uskosta ja joulun taiasta, joka oli niin kutkuttavaa silloin aikoinaan...

www.joulupukki.fi

Vanhuuden merkkejä?

Kolmeakymmentä lähestyvässä (okei, okei, ylitän tuon maagisen rajapyykin vasta reilun kahden vuoden päästä) naisen mielessäni on tapahtunut muutoksia, jotka lienevät kertyneistä vuosista johtuvia. Tässä niistä muutamia satunnaisessa järjestyksessä:

1. En ole ollut koskaan mikään viherpeukalo tai edes aihepiiristä kiinnostunut. Kuitenkin viime keväänä koin jonkinlaisen herätyksen ja istutin paitsi erinäisiä kukkia, myös perustin kasvimaan! Myönnettäköön, että kasvimaa jäi vähän heitteille rikkaruohojen kitkemisen ja välillä kastelunkin suhteen, mutta tuli sieltä salaattia, tilliä ja jokunen herneenpalkokin. Ja yksi - tosin minikokoinen - porkkana! Kukkapenkkejä muistin hoitaa vähän paremmin ja lintujen syömiä orvokkeja (!!) lukuun ottamatta niihin istutetut kukat pysyivät hengissä koko kesän.

Daalioiden istutusta.

2. Olen aina arvostanut omatekoisia lahjoja, mutten koskaan ajatellut, että itse alkaisin valmistaa sellaisia - paria vuonna x kudottua joululahjakaulaliinaa lukuun ottamatta. Tänä vuonna on kuitenkin toisin. Osa lahjonnan kohteista tulee saamaan jotakin itse tehtyä joululahjaksi. Ei, ei villapaitoja eikä muutakaan yhtä suureellista, mutta omatekoista yhtä kaikki.

Omatekoinen lahja valmistumassa.

3. Leipomisesta olen tykännyt "aina", mutta viime vuosien aikana innostus on kasvanut kokonaan uusiin mittasuhteisiin. Haluan kokeilla uusia juttuja ja panostaa paitsi herkulliseen makuun, myös kauniiseen ulkomuotoon. Olen myös vähän perfektionisti enkä ole juuri koskaan täysin tyytyväinen luomusteni visuaaliseen puoleen - ehkä siksi, että mielikuvani lopputuloksesta on aina hienompi kuin todellinen lopputulos. No, harjoitus tekee mestarin ja sitä rataa.

Leivon kyllä muutakin kuin kakkuja.

4. Listan viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä: haluttomuus bilettää. Kyllä, luitte aivan oikein. Ja ei, en tarkoita totaalikieltäytymistä. Mutta jotenkin en vain saa siitä touhusta samalla tavalla jotain irti kuin vielä taannoin. Se on harvoin enää yhtä hauskaa - ja seuraavan päivän olotila on kaikkea muuta kuin hauska. Ei vain kiinnosta entiseen tapaan. Saan kiksejä ihan muualta, kuten vaikka salitreenistä ja muusta liikunnasta. Ja biletyshän on kuntoilun vihollinen, joten sitä suuremmalla syyllä kiinnostus ensin mainittuun on romahtanut. En usko että äidiksi tulo on ainut syy tähän muutokseen. Itse asiassa tiedän ettei ole. Kyllähän kiinnostus baareissa hillumiseen väheni roimasti lapsen syntymän jälkeen, mutta ehkä osittain ihan käytännön syistä: ei ollut aikaa eikä tilaisuutta. Nyt huomaan, että aivan viime kuukausina jokin on niksahtanut aivoissani sellaiseen asentoon, että useimmiten ei kiinnosta, vaikka olisi aikaa ja tilaisuuksia. Joskus toki, mutta yhä harvemmin. Keskityn mieluummin fyysiseen treeniin ja terveellisiin elintapoihin. Kamalan tylsää, eikö? Oikeastaan ei, ei minusta. On mukavaa voida hyvin, fyysisesti ja henkisesti. Ja tie siihen on ihan muualla kuin alkoholissa. Haluan olla hyväkuntoinen, en niinkään hyvässä humalassa (kello neljä aamuyöllä).

Vähemmän tätä...

...ja enemmän tätä.

* * *

Summa summarum, vuodet tekevät tehtävänsä. Mutta jos nämä ovat vanhuuden merkkejä, en pane pahakseni.

Mielikuvitusmaailma

Lapsen luovuudella ja mielikuvituksella ei varmaankaan ole rajoja. Kahta ikävuotta lähestyvä Ipana ilmaisee näitä kahta koko ajan selvemmin ja enemmän. Usein on selvää, että lapsi leikkii mielikuvituksellaan, toisinaan taas en ole varma, tietääkö hän leikkivänsä vai uskooko itsekin mielikuvituksensa tuotoksiin.

Esimerkiksi tänä aamuna aamiaispöydässä istuessaan Ipana osoitteli ikkunasta näkyvään metsikköön ja toisteli: "Sini kissa! Tualla!" Taapero-suomi -sanakirjan (eli minun) mukaan "sini kissa" on yhtä kuin sininen kissa. Sellaista minä en metsikössä nähnyt, mutta kaikesta päätellen Ipana näki - ja näky taisi vieläpä olla pelottava, sillä kun menin muutaman metrin päähän keittämään kahvia, lapsi hätääntyi ja höpisi edelleen sinisestä kissasta. Hetken päästä samalla suunnalla näkyi vaahtosammuttimen mukaan myös "monta hiili" eli monta hiirtä. En havainnut niitäkään.

Selvää ja tietoista mielikuvitusleikkiä sen sijaan on esimerkiksi "Oni ukkuu" -leikki, jossa taapero laittaa silmät kiinni, hengittää raskaasti ja on nukkuvinaan - tosin kurkistellen välillä toisen luomen alta, katsooko äiti. Usein Ipana esittää myös "äiti ukkuu" -vaatimuksen, ja sitten "nukumme" muutaman sekunnin, kunnes "herään" muka yllättyneenä. Tätä pitää välillä leikkiä aika monta kertaa putkeen.

Ipana myös kuvittelee yhden esineen toiseksi (esim. sukkaa voidaan ajeluttaa "autona") tai keksii itselleen tyhjästä mielikuvitusesineen. Hänet on nähty muun muassa tanssimassa ja soittamassa "huuliharppua" ilman siis oikeaa, kouriintuntuvaa huuliharppua, pidellen käsissään pelkkää ilmaa huuliharppumaisesti.

Aika näyttää, koska meille muuttaa ensimmäinen mielikuvitusystävä - vai onko sininen kissa jo sellainen...

Metsän siimeksessä

Meillä sairastellaan taas. Mies ja Ipana ovat räkäisiä, mutta itse en - ainakaan vielä. Toivon että säästyn tältä taudilta niin kuin säästyin viime flunssaltakin, jonka kourissa muut kärvistelivät viikkoja. Aiemmin sain aina Ipanalta kaikki sen haalimat pöpöt ja oltiin usein yhtä aikaa potilaina, joten nyt on melkein kummallista, että olen säästynyt taudeilta. Voisiko apua olla yhä terveellistyneestä (onko tuo edes sana?) ruokavaliosta ja säännöllisestä, runsaasta liikunnasta...? Niidenhän pitäisi parantaa vastustuskykyä. Jos elintavat ovat säästäneet mut viime aikojen flunssilta - tai edes auttaneet niiden torjumisessa - on siinä taas yksi lisäsyy jatkaa valitsemallani tiellä. Niin kuin nyt muutenkaan olisin siltä kauas poikkeamassa; sen verran hyvä olo on aina rankankin treenin jälkeen! (Okei, musta on tulossa sellainen ärsyttävä terveysintoilija, joka hehkuttaa fiiliksiään rasittavuuteen asti. ;) Varmasti teen aiheesta lähiaikoina vielä erillisen blogimerkinnänkin. Pahoittelen.)

Valitettavasti Onneksi lapset ovat siitä(kin) kummallisia tapauksia, että niitä ei pieni tai isompi flunssa vedä kovinkaan flaatiksi. Ainakin oma ikiliikkujani jaksaa vetää tavanomaista ralliaan räkäisenäkin. Kun yli 39 asteen kuumekaan ei lasta taannoin rauhoittanut, ei liene mikään ihme että pieni räkänokkaisuus ei vauhtia hidasta. Niinpä kävimme tänään aamupäivällä vähän purkamassa suurimpia energioita lähimetsässä. Olisihan tuossa vieressä ollut leikkipuistokin, mutta metsä on taaperosta jännempi paikka, ja onhan se täynnä aarteitakin: käpyjä, oksia, kaarnaa, sammalta...

Taaperoiden (ja isompienkin lasten) vanhemmat: muksu kannattaa viedä metsään! Lapsi oppii paitsi liikkumaan luonnossa, myös välittämään siitä. Ja tosiaan, metsään ei tarvitse roudata (hiekka)leluja, sillä sieltä löytyy kyllä millä leikkiä ja mitä tutkia. Uskoisin myös, että näillä luonnon antimilla leikkiminen kehittää mielikuvitusta enemmän kuin "valmiit" lelut.

Ja mikä parasta, metsä on oiva paikka myös taaperoiden suosikin, kukkuu-leikin leikkimiseen.

"Kukkuu!"

Lauseita joita en kuvitellut sanovani aikana ennen lasta

Taaperon kanssa eläessäni olen tottunut päästämään suustani mitä kummallisempia kieltoja ja kehotuksia - asioita, joita en olisi voinut kuvitella lausuvani silloin, kun olin vielä lapseton. Yleensä nämä jutut tulee sanottua rutiinilla vailla sen kummempaa mietintää ("Mitä mä just äsken sanoin??), mutta joskus niiden absurdiuden kuulee omissa korvissaankin. Muutama esimerkki:

"Hei älä töki kissaa porkkanalla."

"Ei, vessaharja ei ole lelu."

"Äiti ei voi ottaa sua syliin nyt kun istuu vessanpytyllä."

"Älä syö sitä kissan oksennusta!"

"Ajeluta sitä pikkuautoa jossain muualla kuin kisun päällä, jooko."

"Älä työnnä hiusneulaa korvaan. Äläkä nenään."

"Voi ei, taasko sä hait pissaista kissanhiekkaa kisun vessasta ja heitit sitä pitkin lattioita?!"

"Kiitos vaan mutta äiti ei halua suuhunsa porkkanasilppua sun suusta."

"Kyllä kakankin pitää välillä päästä uimaan." (Toim. huom.: tilanteessa jossa taapero itki potasta pyttyyn huuhdotun jätöksensä perään.)

Niin, näitä ja monia muita asioita minun ei tarvinnut sanoa entisessä elämässäni.

-----

Aiheen vierestä: Ipanan lempitouhuihin kuuluu tällä hetkellä "äiti ukkuu" -leikki eli leikki, jossa minä suljen silmäni ja olen nukkuvinani, kunnes sitten (muka) yllättäen "herään". Se saa poikkeuksetta lapsen naaman Naantalin auringoksi, vaikka leikki toistettaisiin 20 kertaa putkeen. (Jep, hulluilla on halvat huvit ja Ipanalla ilmaiset.) Tämä olisi myös minun lempileikkini - erityisesti aamuisin - jos vain leikinjohtaja antaisi venyttää sen nukkusmiskohdan muutamaa sekuntia pidemmäksi...

Näin viihdytät taaperoa, osat 1 ja 2

Elo taaperon kanssa on joskus vähän rankkaa - etenkin, kun taaperolla on päällä ns. äitivaihe, joka tarkoittaa äidin syliin kolmen minuutin välein kiipeämistä riippumatta siitä, mitä olen tekemässä, helmoissa roikkumista ja nonstoppina kaikuvia "ääiitiiii!" -huutoja. Ja kun ulkona on kurja ilma ja joudutaan edelleen vähän räkäisen naperon kanssa kökkimään sisällä kaksistaan. Jottei hermo menisi (äidin ja taaperon), on välillä kehiteltävä jotain vähän erilaista tekemistä. Dublotornien rakentaminen, samojen kirjojen lukeminen uudestaan ja uudestaan ja pikkuautojen ajeluttaminen kun alkavat pidemmän päälle lievästi sanoen turhauttaa, molempia.

No, kuin taivaan lahjana tähän tilanteeseen syliin putosi - tai siis postilaatikkoon kolahti - eilen Kaksplus-lehti, jossa oli vinkkejä taaperon viihdytykseen sisätiloissa. Poimin sieltä heti kokeiltavaksi makaronitaiteeksi ristityn aktiviteetin. Tarvikkeiksi riitti halki leikattu tyhjä muropaketti, desi jauhoja, vettä ja erilaisia keittiön kaappien perukoilta kaivettuja aarteita, meidän tapauksessamme pätkittyä spagettia, auringonkukansiemeniä, kaapissa jo vuoden pölyyntyneitä härkäpapuja ja vieläkin kauemmin koskemattomina seisoneita kuivattuja banaanilastuja.

Jauhoista ja vedestä kiehautin "liiman", jonka sitten levitin muropaketin puolikkaaseen (jonka päätysivut teippasin pitävimmiksi maalarinteipillä). Asetin tämän "kaukalon" jäähtyneine liimoineen pöydälle, viereen lautasellinen yllä mainittuja tykötarpeita ja Ipanan syöttötuoliinsa. Ta-daa, taideateljee oli valmis!

Ipana sai aika nopeasti juonesta kiinni, vaikka aluksi luulikin, että kyseessä oli ruokahetki - viittasihan siihen sekä pöydälle aseteltu lautanen että syöttötuolissa istuminen. Hyvin pian napero alkoi kuitenkin asetella papuja, banaanilastuja ja kumppaneita liima-alustalle. Ja pian totisen ankara keskittyminen vaihtui hymyyn.

Lopputulos on parhaillaan kuivumassa jääkaapin päällä. Kyllä se mielestäni monet modernin taiteen ilmentymät voittaa.

Kohta soitan Kiasmaan.

Perinteisen taiteen lisäksi harrastimme tänään Ipanan kanssa myös kulinaarista taidetta sämpylöiden leipomisen muodossa. Tai no, minä tein taikinan muksun ihmetellessä vieressä, ja minun pyöritellessäni sämpylöitä Ipana keskittyi taikinan läiskimiseen, puristeluun, repimiseen, tökkimiseen leikkiveitsillä, maisteluun ja jauhojen pöllyttämiseen muun muassa lattialle.

Näiden aktiviteettien ansiosta selvisimme loputtoman pitkästä aamupäivästä ja alkuiltapäivästä. Tällaiset toimet takaavat lisäksi sen, että äidillä riittää hommaa myös lapsen nukkuessa päiväuniaan - keittiö nimittäin on kuin pommin jäljiltä.

"Minu!"

Otsikon huudahdus on se, mitä meillä kuullaan nykyään aika usein - etenkin, jos paikalla on toinen lapsi tai muu uhka Ipanan omaisuudelle. Itse asiassa ei sen tarvitse olla edes Ipanan omaisuutta, jota puolustetaan kiivaasti "Minu!" (=minun) -huudahduksilla; riittää, kun se on jotain, mistä poika sattuu tykkäämään. Tänään se oli uimahallin lastenaltaan sammakkolelu, joka kädessään napero katsoi kulmat kurtussa muita lapsia tuota huudellen, vaikkei kukaan edes yrittänyt ottaa lelua häneltä. Omistushaluisen huudahduksen saa poikkeuksetta aikaan myös erään kauppakeskuksen leikkipaikan pehmo-orava, jonka luo Ipana kiirehtii heti jos toinen lapsi yrittää edes lähestyä sitä: "Minu, ei sinu!"

On se kumma, miten lasta alkaakin aina kiinnostaa juuri se lelu, joka toisella on kädessä, vaikka aiemmin kyseinen esine ei olisi herättänyt mitään mielenkiintoa. Tästä saatiin taas mallia sunnuntaina, kun meillä oli kylässä ystäväpariskuntani vuoden ja kolmen kuukauden ikäisen lapsensa kanssa. Ipana saattoi olla keskittynyt johonkin ihan muuhun, mutta heti, kun annoin ystävieni lapselle jonkin lelun, oli Ipana vaatimassa sitä itselleen. Tietenkään en antanut, ja se sai aikaan taaperomaista kiukuttelua.

No, kehitysvaihehan se tämäkin vain on, yksi muiden joukossa. Tämä vain tulee kestämään jonkin aikaa - jostain nimittäin luin, että usein vasta nelivuotiaana omistushalu alkaa helpottaa ja lelujen jakaminen olla luontevampaa. Se ei silti tarkoita, etteikö jo nyt pitäisi ojentaa lasta, kertoa etteivät yhteiset lelut ole hänen ja että omia lelujakin saavat muut lainata.

Mutta joo, onhan tuo alle kaksivuotiaan omistushalu aika huvittavaa seurattavaa. Äskettäin Ipana katseli tietokoneelta pätkän Puuha-Peteä ja kommentoi "Minu Pete!".

Sokeripaloja välipalaksi?

Törmäsin tänään lyhyeen kirjoitukseen vaahtokarkkipitsasta, jonka ravintolaketju Rax on lanseerannut ja suunnannut lapsille. Sitten kävin kaupassa, ja silmiin osui iltapäivälehden lööppi, jossa kohuttiin lasten välipalojen epäterveellisyydestä (ilmeisesti yhdistelmästä sokeri + lisäaineet). En löytänyt itse juttua netistä tähän hätään, mutta sen sijaan löysin toisen saman aihepiirin jutun, jossa kerrotaan lasten syövän liikaa sokeria välipaloissaan. Juttu on kolmen vuoden takaa, mutta asia on tuskin muuttunut miksikään muutamassa vuodessa.

Vaahtokarkkipitsa. Lähde: future.vuodatus.net

Ilmiö ei ole uusi eikä sinällään mitenkään kohahduttava, vaikka sen pitäisi olla. Sen pitäisi olla sitä ennen kaikkea vanhemmille, sillä kotoahan lapsi oppii ruokailutottumuksensa. Pieni lapsi syö sitä mitä tarjotaan, ja isompi sitä, mihin on tottunut. Jos jo pienenä totutaan sokerisiin jugurtteihin, sokeripillimehuihin, karkkiin, vaahtokarkkipitsoihin, suklaamuroihin ja niin edelleen, ei ole mikään yllätys, että terveelliset ruokailutottumukset ovat myöhemminkin hukassa.

Yhdessä pillimehussa on sokeria noin kahdeksan sokeripalan verran. Syöttäisitkö lapsellesi kahdeksan sokeripalaa välipalaksi? Niinpä.

Kun olin lapsi, kauppareissujen yhteydessä ei koskaan herunut karkkia eikä pillimehuja. Karkkipäivä oli perjantaisin, jolloin minä ja veljeni saimme isovanhemmiltamme jonkin verran herkkuja. Karkkipäivän ulkopuolella karkkia ei ostettu eikä tarjottu (reissutuliaiset, synttärit ja joulut toki erikseen), ei myöskään sipsejä eikä muuta roskaruokaa. Pikaruokalakäyntejä muistan lapsuudestani pari-kolme, ja nekin vähän vanhemmalla iällä. Ja huom., tämä oli ennen kuin terveysasioista - sokerin haitallisuus mukaan lukien - kohuttiin nykyisellä tavalla.

Ehkä osittain omien kokemusteni, mutta myös tiedostamisen, oman pohdinnan ja ennen kaikkea lapseni hyvinvoinnin takia en nyt itse äitinä halua tuputtaa lapselleni sokeria. Karkkia hän on hädin tuskin maistanut, jäätelöä, pullaa ja piirakkaa kyllä, mutta vain erikoistapauksissa, joihin lukeutuvat kyläily ja synttärijuhlat. No okei, koska en ole täydellinen äiti tässäkään asiassa, on lapsi pari kertaa maistanut myös kotona leivottua marjapiirakkaa ja Digestive-keksiä, mutta harvoin - ja tulevaisuudessa vielä harvemmin, sillä olen nyt ajatellut tätä asiaa entistä enemmän. Lapsi ei tarvitse sokeria mihinkään, ja mitä vähemmän hän sen makuun pääsee, sitä vähemmän osaa sitä kaivata.

Vihanneshullun Ipanan unelmavälipala. Lähde: vivalahenni.blogspot.com

Äkkisältään asiaan perehtymätön ja elintarvikkeiden ravintosisältöjä tutkimaton voisi luulla, että lapsen sokerinsaanti pysyy kurissa, kun vältetään karkkia, jäätelöä ja sokerimehuja. Sudenkuoppia on kuitenkin paljon laajemmalti, ja syviä sellaisia löytyy esimerkiksi jugurtti- ja murohyllyltä. Ärsyttää, että juuri lapsille suunnatuissa jugurteissa tuntuu olevan eniten sokeria, samoin lasten muroissa. Eikö olisi loogisempaa suunnata lapsille niitä terveellisimpiä tuotteita, sillä kasvava lapsi tarvitsee ravitsevaa ruokaa, ei sokeripommeja. Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että ihan tavallisissakin maustetuissa jugurteissa ei sokerissa säästellä. Itse olen joitakin kertoja sortunut tarjoamaan lapselleni näitä tavallisia jugurtteja, mutta onneksi hän on pienestä pitäen tottunut syömään maustamatonta luonnonjugurttia joko sellaisenaan tai omatekoisen (vähäsokerisen) omenasoseen, mustikoiden tai muun vastaavan kanssa.

Dr. Otkerin Paula Persikkatäpläjogurtissa on yli 17 grammaa sokeria (= n. 7 sokeripalaa).

Jokainen vanhempi tekee omat valintansa, enkä yritä tässä nostaa itseäni jalustalle siksi, että syynään sokeripitoisuuksia enemmän kuin joku toinen. Monessa muussa asiassa suoritukseni vanhempana saattaa olla heikompi kuin niiden vanhempien, jotka tässä asiassa toimivat eri tavalla. En usko, että kovinkaan moni vanhempi tahallaan tekee lapselleen hallaa sokeriherkkuja tarjoamalla; ehkä se on enemmänkin tietämättömyyttä, saamattomuutta, halua tehdä lapsi onnelliseksi (koska onhan sokeri hyvää). Muistutukseksi kuitenkin: sokerin tuoma mielihyvä on kovin lyhyt verrattuna elämän mittaisiin terveellisiin ruokailutottumuksiin ja niiden tuomaan hyvinvointiin.

Lihattomasta lokakuusta

Lähdin mukaan Docventuresin Lihattomaan Lokakuuhun hetken mielijohteesta. Näin facebookissa linkin haasteeseen ja ennen kuin huomasinkaan, olin klikannut "liity" -laatikkoa. Nyt lihattomuutta on takana vajaa viikko ja olo todella hyvä, jotenkin kevyt mutta silti energinen.

Miksi sitten lähdin mukaan? No, monestakin syystä; haastakseni itseni, vähentääkseni lihan kulutusta (lokakuun jälkeenkin), tottuakseni taas kasvisruokien tekoon, pohtiakseni ruokailutottumuksiani niin eettiseltä kuin terveydelliseltäkin kantilta, opettaakseni lapsellenikin, että kasvisruoka voi olla ainakin yhtä hyvää ja ravitsevaa kuin liharuuat...

Kasvissyönti ei ole minulle mikään uusi juttu, olinhan aikanaan lakto-ovo-vegetaristi kuutisen vuotta. Myöhemmin aloin syödä kalaa, sitten kanaa ja lopulta myös jonkin verran punaista lihaa. Jälkimmäistä en tosin kovin kauaa ole syönyt ja lähinnä sen syöminen lähti laiskuudesta: kun mies teki ruokaa perheelle, oli helpompi syödä samaa kuin muutkin eikä lähteä säveltämään omia sapuskoja. Toki syynsä oli myös sillä, että mies tekee niin hyvää ruokaa, että siitä oli vaikea kieltäytyä...

Kunnes alkoi lokakuu ja haasteen myötä tajusin, että olin viime kuukausien aikana syönyt punaista lihaa oikeastaan ihan liikaa. Kyllä meillä syödään kalaa ja kanaakin, mutta aika paljon on myös punaista lihaa, ja sen syömistä halusin/haluan vähentää. Tämän kuun aikana en syö kanaa enkä kalaakaan, sillä haluan nähdä, miten kokonaisvaltainen kasvissyönti onnistuu ja tosiaan samalla myös perehtyä kunnolla kasvisruokaresepteihin. Niinpä lokakuun jälkeenkin voin kokkailla kasvisruokaa vaikka pari kertaa viikossa, ainakin itselleni ja Ipanalle.

Tähän mennessä ruokalistalla on ollut tomaattista porkkana-kikherne-linssipataa, kikhernepihvejä kahta laatua; ns. tavallisia ja fetalla höystettyjä sekä kasviskeittoa. Seuraavaksi aion kokeilla papupyöryköitä ja pikaiseen ruuantarpeeseen ostin quorn-leikkeitä pakastimeen. Kasvisruokien kokkaaminen on ollut kohtalaisen helppoa ja netistähän löytyy reseptejä vaikka kuinka. Maustamisessa on vielä vähän harjoiteltavaa - ensimmäiset kikhernepihvit jäivät liian miedoiksi ja toiseen satsiin taas heitin hieman liian tuhdin määrän pippuria.

Ipana ei ole protestoinut kasvisruokaa vastaan, päinvastoin se on maistunut hänelle hyvin. En tosin ole tarjonnut hänelle pelkkää kasvisruokaa, vaan hän on välillä syönyt miehenkin tekemiä sapuskoja. Tarkoituksena on kuitenkin vähentää hänenkin punaisen lihan syöntiään, sillä terveellistähän se on vain hyvin kohtuullisissa määrin. Ajattelin, että lokakuun jälkeen hyvä jako voisi olla vaikkapa seuraava: kaksi kertaa viikossa kalaa, kerran tai kaksi kanaa, kerran tai kaksi kasvisruokaa ja kerran tai kaksi punaista lihaa. Kalan määrä saisi pysyä vakiona - onhan se tosi terveellistä - ja näitä muita voisi sitten vaihdella, mutta kuitenkin niin, että punaista lihaa syötäisiin max. kahdesti viikossa. Tämä koskee siis minua ja lasta - mies saa päättää omasta ruokavaliostaan itse ja samalla myös tyttärensä ruokavaliosta.

Hassua, että vielä nykyisinkin monilla on niin suuria ennakkoluuloja kasvisruokia kohtaan. Sosiaalisesta mediasta on Lihattoman Lokakuun puitteissa saanut lukea monia epäluuloisia kommentteja kasvisruuasta. Usein se määritellään "pelkän salaatin puputtamiseksi" ja kasvissyöjiä kutsutaan "porkkanan purijoiksi". Tosiasiassa kasvisruoka voi olla ihan yhtä ravitsevaa kuin liharuokakin ja proteiiniakin siitä saa kun vain tietää, mitä proteiinipitoiseen kasvisruokaan tarvitaan. Itsehän treenaan kolme kertaa viikossa salilla ja teen lisäksi pari aerobista harjoitusta, ja hyvin jaksaa kuntoilla kasvisruokavaliollakin! Ei siihen lihaa tarvita että lihakset vahvistuu. ;)

Asiaa pissasta

*Tämä blogimerkintä sisältää asiaa siitä itsestään, joten jos aihe ällöttää, kehotan lopettamaan lukemisen tähän.*

----------------

Ipana on, kypsässä vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä, oppinut käymään potalla - siis todella käymään, eikä vain satunnaisesti istahtamaan. Kaikki pissat ja kakat päätyvät nykyisin pottaan kotona oltaessa. Asiaa helpottaa se, että lapsi saa olla kotona vaipatta ja housuitta, jolloin potalle suuntaaminen hädän iskiessä on helppoa ja nopeaa. Kylille lähtiessämme (ja uniaikaan) puen Ipanalle yhä vaipan, sillä pidätyskyky on vielä melko kehittymätön. Jos pottaa ei ole lähistöllä sillä hetkellä kun hätä iskee, pissa päätyy hyvin suurella todennäköisyydellä housuun.

Mutta eihän tässä kiire ole. Olen itse asiassa aika ylpeä siitä, että lapsi on nyt jo hoksannut potan merkityksen ja osaa käyttää sitä näin aktiivisesti. Itse asiassa potta on niin kovassa käytössä, että sille istahdetaan edes parin pissatipan toivossa kymmeniä kertoja päivässä. Lapsi on hoksannut, että saa kehuja kun pissa (ja kakka) päätyy oikeaan osoitteeseen, ja on ilmeisesti pienessä päässään laskeskellut, että mitä useammin onnistuu lirauttamaan pottaan, sitä useammin saa kehuja. Niinpä päiviämme rytmittää Ipanan hyvin usein toistuvat pottavisiitit ja "Pisu tuli! Iso!" -huudahdukset, joita seuraa heti perään uudet pinnistysyritykset ja "Viälä tulee pisu. Viälä lissää!" -hokemat.

Neuvolassa on kyselty pottaan totuttamisen perään siitä asti, kun lapsi oli vuoden vanha. Meillä oli tuolloin jo potta kyllä esillä ja Ipanaa yritettiin houkutella istumaankin sille, mutta eihän se ikiliikkuja pysynyt paikoillaan sekuntiakaan. Potalla istuskelua enemmän kiinnosti sen kantaminen ja lelujen nostelu sen sisälle.

Lapsi ei osoittanut juuri suurempaa mielenkiintoa pottaa kohtaan pitkään aikaan - vahingossa saattoi kerran-pari onnistua pissaamaan siihen, mutta lähinnä pelästyi tätä pissaamisen uutta muotoa sen sijaan että olisi hoksannut potan idean. Kunnes sitten yhtenä iltana tasan viikko sitten ilmoitti "Pisu", istahti potalle, totesi "Pisu tuli" - ja potassa todella oli pari tippaa. Kehuttiin miehen kanssa naperoa tietysti maasta taivaaseen, jolloin Ipana laukkasi äkkiä takaisin potalle pissaamaan vähän lisää, toistaen tätä kuviota noin kahdeksan kertaa. Ja sen jälkeen homma on ollut lapselle pässinlihaa.

----------------

Kirjoitin juuri internettiin useamman kappaleen tekstin potasta, pissasta ja kakasta. Ja kerroinpa myös olevani ylpeä pissansa ja kakkansa pottaan toimittavasta lapsestani. Tähän on tultu.

Nyt halitaan!

Ipana pääsi tänään pitkästä aikaa leikkimään serkkunsa kanssa. Noiden kahden toilailut ovat mukavaa seurattavaa - ja vielä hauskemmaksi sen tekee aluillaan oleva verbaalinen kommunikointi:

"Noni, tuu tänne!"
"Kassu, ei! Nonin!" (toisen yrittäessä ottaa Ipanan kädessä ollutta lelua)
"Nyt halitaan!"
Ja yhteen ääneen: "Mummi! Mummi! Mummi tänne, mummi ittuu tohon!"

Serkuksilla on ikäeroa kaksi kuukautta ja 23 päivää, ja vaikka pikkuvauva-aikana sekin teki suuren eron poikien kehitykseen, on tilanne tasoittunut jo aikoja sitten. Nyt serkukset ovat kehityksessään suunnilleen samassa vaiheessa ja kokoerokin on enää tuskin mainittava.

Puolukoita etsimässä.

Pojat ovat vielä sen verran pieniä, etteivät oikeastaan leiki yhdessä, vaan omia leikkejään vieretysten. Toisen seura on kuitenkin merkityksellistä, sillä vierekkäin leikkiessään naperoiden viihtyvyys on ihan toista kuin kummallakaan ilman taaperoseuraa. Tavallaan kahden vahtiminen onkin jopa helpompaa kuin yhden, sillä itse ehtii perehtyä välillä muihin juttuihin lasten pitäessä seuraa toisilleen.

Omenakin maistuu seurassa paremmalta.

Toivon, että pojat saavat jatkossakin kasvaa yhdessä ja että heistä tulee ajan myötä hyvät kaverit. Joukkoon liittyy myös serkuskolmikon nuorin heti, kun pysyy näiden kahden vauhdissa. Ehkä jo ensi vuonna yhteisleikki sujuu ilman, että leluja viedään toisen kädestä ja kalautetaan toista päähän erinäisillä esineillä. Niin tai näin, onneksi kärhämät unohtuvat nopeasti, ja kohta taas halitaan:

Otoksia muutamalta kesäpäivältä

Kesä on nyt virallisesti ohi. Näin sanoo kalenteri syyskuun neljäntenä päivänä. Sää ulkona ei onneksi sano vielä samaa, sillä tänäänkin on aurinko paistanut ja elohopea kivunnut kahteenkymmeneen lämpöasteeseen. Mutta jos olen rehellinen itselleni, ei tämä lämpö tule kestämään enää kauaa - vaikka toivoisinkin päinvastaista.

Onneksi mennyttä kesää voi aina fiilistellä seuraavaan sellaiseen asti. Kesältä on iso virtuaalinen läjä valokuvia: kuvia ihan tavallisilta päiviltä rannoilla, mökkireissuilta, kuvia aikuisten kesken tehdyiltä pakohetkiltä arjesta ja toisaalta taas Linnanmäeltä, Seikkailupuistosta, Zoolandiasta...

Tässä joitakin kesäisiä hetkiä, jotakin, mitä muistella räntäsateiden ja ikuisten lumikinosten keskellä:

Taapero, laituri ja järvi.

Vesileikkejä.

Isä ja tytär matonkutomispuuhissa.

Sisko(puoli) ja sen veli(puoli) autokarusellissa. Taapero sai raivarin kun pyöritys loppui.

Jousiampujatar Kuralan kylämäessä.

------

Mennyt kesä oli mahtava monestakin syystä. Sain viettää sen tulevan aviomieheni (enää kymmenen kuukautta häihin, iik!) ja kahden maailman suloisimman lapsen kanssa. Ehdimme nähdä ja kokea monenlaista. Ja kesäsää - se oli ihana lähes koko ajan. Lämpötilojen puolesta kesä alkoi jo toukokuun alussa ja jatkuu vieläkin; se on siis kestänyt neljä kuukautta. Tärkeintä on kuitenkin - ja nyt tulee klisee - sisimmässäni paistanut aurinko.

Mikä kesä!