Lienee pitkälti teini-iässä sairastetun syömishäiriön syytä, että suhteeni omaan kehooni on "aina" ollut vähintäänkin ristiriitainen. Olen inhonnut sitä, arvostellut ja vertaillut sitä, ollut sille ankara ja julma, toisinaan hyväksynyt sen ja joskus jopa pitänyt siitä. Koskaan en kuitenkaan ole unohtanut sitä, vaan ollut aina liiankin tietoinen siitä, etenkin sen vioista ja puutteista. Sanomattakin lienee selvää, että kun olin suhteessa mieheen, joka koki tehtäväkseen lyödä vyön alle ja heikkoihin kohtiin aina suuttuessaan, ei se varsinaisesti parantanut niin sanottua kehollista itsetuntoani. Jo olemassa olleiden kompleksien lisäksi kyseinen ihminen sai aikaan uusia haukkuessaan sellaisiakin kohtia minussa, joihin olin aiemmin ollut kohtalaisen tyytyväinen.
Tämä ei kuitenkaan ole kirjoitus tuosta kuolleesta ja kuopatusta suhteesta, vaan minun suhtautumisestani itseeni, omaan vartalooni, jota olen katsonut monenlaisin silmin; usein halveksivin, mutta sittemmin myös armollisin. On nimittäin niin, että lapseni syntymä muutti jotain: sen sijaan että muutama odotusaikana syntynyt raskausarpi olisi saanut minut suhtautumaan kehooni entistä kriittisemmin, olenkin hyväksynyt ne arvet osaksi minua, osaksi kehoani, joka toi maailmaan ihkauuden pienen ihmisen. Miten sellaista voisi inhota, miten sellaisen voisi kokea vastenmieliseksi? Ne ovat minun kehooni kirjautunut muisto siitä, millaisen muutoksen se kävi läpi kasvattaessaan sisällään uutta elämää.
Raskaus ja synnytys saivat minut myös kunnioittamaan vartaloani tavalla, joka on minulle uusi. Tämä vartalo - niin puutteellinen ja epätäydellinen kuin onkin - on onnistunut suurenmoisessa tehtävässä. Se on onnistunut kasvattamaan pienen solurykelmän ihan oikeaksi, hengittäväksi ihmisolennoksi. Ja täytyy myös antaa sille vähän krediittiä siitä, että se selvisi lähes vuorokauden mittaisista synnytystuskista voittajana. Se jaksoi ja pysyi kasassa läpi koko synnytysrumban, vaikka minä olin jo melkein valmis luovuttamaan. Ei kai sellainen keho voi ihan kelvoton olla?
Jokainen on oman onnensa seppä, sanotaan, ja myös oman itsetuntonsa, minäkäsityksensä ja kehonkuvansa. Mutta tuskin kukaan voi väittää, etteikö ympäristön, erityisesti läheisten ihmisten suhtautumisella olisi merkitystä. Luonnollisesti minäkin pidin vartalostani sitä vähemmän, mitä enemmän kuulin sen vioista ex-kumppaniltani. Ja vastaavasti sitä helpompi minun on hyväksyä kehoni, mitä enemmän voin luottaa siihen, että nykyinen kumppanini pitää sitä viehättävänä. Voinkin siis sanoa, että nykytilaa, sitä, että ainakin välillä hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, on kiittäminen paitsi odotusaikaa ja synnytystä, myös miestäni. Ei toki kokonaan, mutta osittain, sillä hyväksyntä, kauniit sanat ja hellyys - niin fyysinen kuin psyykkinenkin - väistämättä tekevät helpommaksi peiliin katsomisen ja näkemänsä hyväksymisen.
Toki ristiriitaisuus ei ole kokonaan kadonnut ja toki on päiviä, jolloin kaikki on pielessä ja itseinho kasvaa sellaisiin mittapuihin, että tekisi vain mieli hautautua peittojen alle vuorokaudeksi. Tiedän toki myös, että loppupeleissä oma kehonkuvani ja se, hyväksynkö itseni vaiko en, on kiinni minusta itsestäni. Jos perustaa minäkuvansa vain muualta tulleelle palautteelle, on se aika heikoissa kantimissa.
Mutta kun ihminen, jonka viereen nukahdan joka ilta ja jonka vierestä herään joka aamu kunnioittaa, arvostaa ja puhuu kauniita sanoja minusta kehoineni, on sen hyväksyminen itsellenikin helpompaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti