Lässytysvaroitus

Tänään aikaisemmin kirjoittamani blogimerkintä oli melkoinen valitusvirsi siitä, miten rankkaa on ollut sairastelevan lapsen kanssa. Silti kun ipana oli viime yön isällään, iski jo ikävä. Eilen illalla sängyssä puhelimellani otettuja kuvia selaillessani naurahdin miehellekin, että sen kerran kun minulla on ns. lapsivapaa ilta, tuijottelen muksun kuvia.

Mutta kun se on niin suloinen. En ihan ymmärrä, miten minusta on voinut syntyä jotain noin kaunista.

Äiti oli vähän väsynyt, vaan eipä ole enää

Viimeisimmästä blogimerkinnästä on vierähtänyt viikko - sairastelun täyttämä, pitkä viikko. Tiistaina pari yötä jatkunut ipanan kitinä yltyi huudoksi, jonka syyksi paljastui lääkärin vastaanotolla korvatulehdus. Keskiviikkona muksun hengitys alkoi rohista ja hinkua, mistä syystä torstaina löysimme itsemme taas samaisesta terveyskeskuksesta. Keuhkoja kuunneltiin ja lapsi sai maskin kautta höyrymäistä lääkettä. Perjantaina tilanne oli ennallaan, kunnes lauantaina muksulle nousi vielä kuume muun sairastelun kyytipojaksi. Vihdoin eilen sunnuntaina hengitys alkoi kuulostaa taas suht normaalilta ja kuumekin oli poissa. Räkäinen ja yskivä lapsi on edelleen, mutta nähtävästi - ja toivottavasti! - paranemaan päin.

Korvatulehdus ei todellakaan ollut ainoa laatuaan, vaan viides yhtä monen kuukauden sisällä. Olemme virallisesti korvatulehduskierteessä. Antibiootit eivät joko pure lainkaan tai vaihtoehtoisesti parantavat tulehduksen - kunnes uusi iskee taas parin-kolmen viikon kuluttua. Saimme jo viime tulehduksen aikaan lähetteen Tyksiin putkitusharkintaan, ja viime viikolla postilaatikkoon kolahti kutsu itse putkitukseen, joka suoritetaan ensi viikon torstaina. Vaikka ajatus vuoden vanhan nukuttamisesta ja korvien operoimisesta vähän kauhistuttaa, olen silti iloinen asioiden nopeasta etenemisestä. Ja toivon todella, että putket katkaisevat tulehduskierteen.

Sairastelu on toki rankinta lapselle itselleen, mutta ei se aivan helppoa ole äidillekään. Huolen ja myötätunnon lisäksi öiset itkut ja levottomuus, jonka vuoksi omat yöunet jäävät minimiin, riipivät hermoja. Viimeiseen viikkoon en ole ollut kovin hyvä kumppani, vaan takkuinen mörkö "Antakaa mun olla" -moodissa. Toisin sanoen äiti, jota "vähän" väsyttää. Muun muassa siksi tuli tarpeeseen se, että lapsen isä otti tämän eilen luokseen yöksi. Sain levätä, syödä rauhassa, katsoa elokuvan, viettää sitä kuuluisaa laatuaikaa miehen kanssa, nukkua pitkään ja jopa harjata tukan.

----------------------

Äsken kuulin, että muksu oli nukkunut vallan mainiosti koko yön, heräilemättä ja kitisemättä. Hyvähän se on jos tauti on voiton puolella, mutta jos itkuöitä on vielä tullakseen, olisi sellainen saanut tulla nyt, ihan vain tasapuolisuuden nimissä.

Lumiukkoja ja isä-tytär -palloilua

Lapsen myötä tutuksi on tullut aktiviteetti nimeltä ulkoilu. Enkä nyt tarkoita lenkkeilyä tai muuta vastaavaa, vaan pihalla touhuamista, joka on lapsille välttämättömyys ylimääräisen energian purkamiseen, mutta aikuiselle - tai siis ainakin minulle - vähän omituinen uusi tuttavuus. Aluksi, muksun tultua siihen ikään, että sen kanssa ylipäänsä saattoi touhuta ulkona (ja miehen tyttären ilmaannuttua elämääni), en oikein tiennyt, mitä ihmettä siellä pitäisi oikein tehdä. Heilutella muovista lapiota? Viuhtoa leikkiharavalla? Juosta ympyrää?

Sitten tuli sopivasti talvi ja äkkiä minunkinlaiseni leikkirajoittuneen oli helppo keksiä tekemistä. Talvella voi laskea mäkeä, voi kieriä lumihangessa ja tehdä lumiukon, voi vetää lasta pulkassa tai pyöritellä lumipalloja. Voi heittäytyä lapseksi itsekin ja ottaa lumiukon rakennus niin tosissaan, ettei päästä lapsia lähellekään sitä tuhoamaan. Niin, kerroinko jo olevani leikkirajoittunut?

Joka tapauksessa, tältä näytti tämän päivän ulkoilutuokio.

Sisko ja sen veli

Sunnuntai. Yksi muksu juoksee ympäri taloa pelkässä vaipassa, toinen lauleskelee keittiössä kovaan ääneen. Meitä on siis taas neljä koolla; viisi, jos kissa lasketaan. Kiva kun miehen tyttö on taas täällä. Ipanakin on asiasta riemuissaan ja seuraa tyttöä kaikkialle kuin hai laivaa.

On ihanaa, että näillä kahdella on toisensa. Verisiteistä viis, he ovat isosisko ja pikkuveli. Niin tyttö itsekin sanoo monta kertaa päivässä: "On se minun pikkuveli", "Minä olen sen isosisko". Välillä suututaan kun toinen vie lelun kädestä, välillä taas halaillaan ja suukotellaan. Ihan niin kuin ketkä tahansa sisarukset.

Ruokaa!

Lueskelin vanhan blogini puolelta kirjoituksia raskaus- ja ipanan pikkuvauva-ajalta. Muutamakin blogimerkintä sivusi syömisongelmia, joiden kanssa taisteltiin muksun ensimmäisten kuukausien aikana. Oli päiviä, jolloin maito upposi ihan hyvin ja sitten päiviä, jolloin lapsi kieltäytyi syömästä lähes kokonaan. Välillä tuntui että syöttöhetket olivat yhtä taistelua, kun pullosta otettiin ehkä muutama imaisu, jonka jälkeen tuli täydellinen stoppi. Välillä myös tuntui siltä, että päivät olivat yhtä syöttämistä - tai itse asiassa sen yrittämistä - kun kerta toisensa jälkeen tarjosi maitoa, joka ei kuitenkaan kelvannut. Pisimmillään lapsi oli syömättä kolmetoista tuntia ihan päiväsaikaan, mikä siis todellakaan ei ole normaalia parin kuukauden ikäiselle vauvalle. Syömisongelmien takia riideltiin monet riidat, itkettiin monet itkut ja tehtiin muutamakin reissu Tyksiin.

Syömisongelmat tyssäsivät kuin seinään muksun aloitettua kiinteät ruuat noin kolmen ja puolen kuukauden iässä. Soseet upposivat alusta asti todella hyvin ja yllättäen maitokin alkoi maistua. Jonkin aikaa ruokailutilanteet aiheuttivat yhä stressiä vanhasta tottumuksesta, mutta pian huomasin, ettei sillä ollut aihetta. Lapsi söi hyvin, paljon ja nirsoilematta.

Ja syö edelleen. Pitkään syöminen sujui poikkeuksetta ilman minkäänlaista viihdykettä; riitti, kun työnsi lusikkaa ipanan naamaa kohti ja tämä aukaisi suunsa. Ulos ei syljetty mitään ja kaikki uudet maut upposivat tuosta vain. Nyt, kun maailma ympärillä kiinnostaa niin järjettömän paljon, että paikoillaan istuminen on joskus täyttä tuskaa, täytyy lasta välillä viihdyttää syömisen lomassa, jotta tämä jaksaisi keskittyä. Usein riittää, että ipana saa syömisen lomassa hipelöidä jotain esinettä, välillä taas tarvitaan pallon heiluttelua tms. Silti ruoka maistuu edelleen hyvin eikä nirsoilusta ole tietoakaan. Välillä ensimmäistä lusikallista jostain syystä väistellään, mutta sen jälkeen annos syödään viimeistä murua myöden.

Toki tiedän, että edessä voi olla vaikka minkälaista syömistemppuilua, mutta olen kiitollinen siitä, että juuri nyt tilanne on näin hyvä. Esimerkiksi tänään muksun ruokalista on ollut seuraavanlainen: aamulla maitoa ja kaurapuuroa margariinisilmän kera, lounaaksi lohta, riisiä ja iso pala kurkkua sekä maitoa, välipalaksi luonnonjugurttia ja omenaa, päivälliseksi kanan rintaleikettä, riisiä, porkkanaa, kukkakaalia ja herneitä, kyytipojaksi maitoa. Iltapalaksi on vielä tiedossa sama setti kuin aamulla. Puurollahan kasvaa isoksi - tai niin minulle ainakin uskoteltiin lapsena.

                 Spagetti maistuu hyvältä ja tuntuu niin kivalta, että sitä on ihan pakko hiplata syömisen ohessa.

Hyvää ystävänpäivää, toivoo äiti

Toivotin tänään yksivuotiaalleni hyvää ystävänpäivää. Sitten lisäsin, että ipanan ystävä minä en kyllä ole, vaan hänen äitinsä. Siinä on vissi ero. Ja äiti tulenkin olemaan aina ensisijaisesti, vaikka joskus sitten muksun vähän kasvettua voin olla ystäväkin. Tulen olemaan se ärsyttävä, raivostuttava äiti, joka käskee, kieltää ja kasvattaa eikä pyri ensisijaisesti miellyttämään lastaan.

Välillä tuntuu, että jotkut nykyvanhemmat yrittävät liikaa kaveerata lastensa kanssa. Ei haluta pahoittaa lapsen mieltä, ei tuottaa pettymyksiä, halutaan olla aina se kiva äiti ja isi, joka antaa lapselleen mitä tämä haluaa. Mutta aina ei voi olla kivaa eikä edes pidä olla. Lapsen täytyy oppia sietämään myös pettymyksiä ja sitä, ettei aina saa mitä haluaa. Vain siten lapsi voi kasvaa aikuiseksi, joka ei saa raivaria pettymysten edessä ja joka ymmärtää, ettei joka kerta saa haluamaansa. Nimittäin se, mikä lapsen tekemänä voi vielä olla jonkun mielestä suloistakin - kuten kiukku siitä, että tavaroita pitää jakaa muiden kanssa - ei ole enää ollenkaan suloista aikuisen tekemänä. Ja pienistä ihmisistä kasvaa kovaa vauhtia isoja ihmisiä ja samalla pienistä ongelmista isoja ongelmia.

En aio alkaa natsiäidiksi, mutta rajattoman rakkauden lisäksi tarjolla on myös rajoja. Asioista voidaan keskustella - ainakin välillä - mutta viimeisen sanan sanon minä, ei ipana. Meillä ei tulevaisuudessa myöhästellä töistä siksi, ettei lapsi osannut päättää, minkä paidan kahdestakymmenestä vaihtoehdosta pukisi päälleen eikä meillä peruta sovittuja menoja siksi, että lapsi sanoo 'ei'. Nämä ovat toki itsestäänselvyyksiä monille vanhemmille, mutta niitäkin on, jotka antavat lapsen viedä ja tyytyvät itse vikisemään.

Lapsen ehdoilla eläminen ei tarkoita sitä, että lapsi päättää asioista, pompottaa vanhempiaan ja että lasta varjellaan pettymyksiltä ja pahalta mieleltä. Siinä tekee vain karhunpalveluksen niin itselleen kuin jälkikasvulleenkin. Kun kaupassa antaa itkevälle lapselle periksi ja ostaa sittenkin sen kinutun karkkipussin, voi olla varma, että seuraavalla kerralla karkkipussin perään itketään entistä kovemmin - itkuhan auttoi viimeksikin. Sama logiikka pätee moneen muuhunkin asiaan.

Luin sattumalta tätä kirjoittaessani Ylen eilisen jutun lastenpsykiatri Jari Sinkkosesta. Jutussa Sinkkonen lausui seuraavaa: "Kasvatuksen suurin harha on, että se voisi sujua vain positiivisten tunteiden vallassa. Pitää olla kykyä asettaa rajat, mutta vanhempi ei saa säikkyä kielteisiäkään tunteita. Lapsi tarvitsee silloin aikuista kokeakseen olevansa turvassa näiden tunteidensa kanssa."

Myönnän, ettei varmasti tunnu kivalta, kun muksu jonain päivänä kiljuu vihaavansa minua ja kertoo minun olevan inhottavin äiti ikinä, koska en toteuta kaikkia hänen toiveitaan ja koska kiellän ja käsken. Koska en varjele lasta pettymyksiltä vaan jopa altistan niille. Se on kuitenkin se hinta, mikä pitää maksaa, jotta lapsesta kasvaisi tervejärkinen ja hyvin käyttäytyvä aikuinen.

                        Superpallo suussakin voi näemmä raivota kun kaikki ei mene oman mielen mukaan.

Pulloharjastressi (eli stressi tuttipullosta ja hammaspesusta)

Vielä hiljattain kaoottisia auvoisia päiviämme lapsen kanssa varjosti kaksi stressitekijää: tuttipullo ja hampaiden harjaus. Ensimmäiseksi mainitusta tulisi päästä eroon yksivuotispäivän tietämillä, sillä pitkittynyt tuttipullon käyttö voi aiheuttaa purentavirheitä ja ohjata leukojen kasvua huonoon suuntaan. Ipanalle vain tuo pullo tuntui olevan niin kovin rakas, että aluksi siitä luopuminen näytti mahdottomalta. Nokkamukista muksu ei suostunut ottamaan kulaustakaan, vaan lähinnä naureskeli koko kapistukselle. Ostin vaikka kuinka montaa eri nokkamukilajia, mutta yksikään ei kelvannut.

Kunnes sitten eräänä päivänä lapsi otti ensimmäisen huikkansa Nuk-merkkisestä nokkamukiviritelmästä. Ja sitten toisen ja kolmannen. Hiljalleen muki tuli tutuksi ja yhtenä päivänä tässä pari viikkoa sitten jätin pullon kokonaan kaappiin. Sen perään ei itketty, vaan sittemmin maidot ja vedet on juotu kiltisti nokkamukista. Loppujen lopuksi tuttipullon vaihtaminen nokkamukiin kävi yllättävän helposti, vaikka minä ehdin jo tästä(kin) asiasta ottaa stressiä ja olla varma, ettei ipana luopuisi pullosta ennen kaksivuotispäiväänsä, jolloin sillä olisi jo peruuttamaton virhe purennassa.

                                               Nyt nokkamuki pysyy suussa jo ilman käsiäkin.

Samanlaisen stressin kehitin hampaiden pesusta, joka ei oikein ottanut tuulta alleen alkuun. Pesuaikeet jäivät toisinaan kokonaan aikeiksi, kun lapsi puristi huulensa tiukasti yhteen hammasharjan lähestyessä suuta. Jos harjan saikin ujutettua lapsen suuhun, se työnnettiin hyvin nopeasti kielellä ulos. Ei auttanut huomion kiinnittäminen muualle, ei kirjat eikä lauleskelu. Ipana oli päättänyt, ettei hampaita pestäisi - ja jos pestiinkin, niin puoliväkisin ja hyvin nopeasti.

En halunnut tunkea hammasharjaa lapsen suuhun aivan väkipakolla, sillä se olisi saanut aikaan huutoa, joka olisi seuraavalla pesukerralla tiennyt kahta suurempaa vastustelua. Niinpä yritin olla kärsivällinen ja tyytyväinen niihin muutamaankin harjanvetoon, joiden ajaksi sain harhautettua muksun huomion toisaalle. Hiljaa mielessäni kuitenkin kehittelin jos jonkinlaisia kauhukuvia reikäisistä hampaista jo alle kaksivuotiaana.

Mutta ta-daa! Tämäkin ongelma poistui kuin itsestään. Yhtenä iltana mies otti lapsen polvelleen ja ikään kuin sivusuunnasta salakavalasti lähestyen onnistui työntämään hammasharjan naperon suuhun. Kun minä vielä heiluttelin rytmikkään rapisevasti sokeripussia saadakseni lapsen huomion, onnistui mies harjaamaan ipanan hampaat, kunnolla. Ja siitä illasta lähtien harjausoperaatio on sujunut tuossa samaisessa asennossa kohtalaisen hyvin, myös minun suorittamanani. Liekö syynä sitten miehiset otteet vai mikä, mutta jokin sai muksun muuttamaan kantaansa hampaiden pesun suhteen.

                           Jatkossakin kelpaa virnistellä, kun leegot pysyvät harjauksen ansiosta valkoisina.

Nyt voin siis huokaista helpotuksesta ja unohtaa (toistaiseksi) purentavian ja reikäiset hampaat. Asian ydin taisi kuitenkin olla se, että asioilla - erityisesti lapsiin liittyvillä - on taipumus ratketa itsestään. Niin, eikä ihan joka asiasta kannata stressata ensikertalaisäidinkään.

Hoitovapaalla vaikka hammasta purren

Hoitovapaalla elämä on usein joskus aika puuduttavaa. Päivät täyttyvät vaipanvaihdoista, ruokailuista, nukuttamisista, ulkoilusta ja lapsen viihdyttämisestä. Kun yksi päivä on ohi, tulee seuraava, enemmän tai vähemmän edeltäjänsä kaltainen. Monesti en tiedä, mitä viikonpäivää eletään, sillä hoitovapaalla sillä ei juuri ole väliä. Lapsi herää, syö, nukkuu ja leikkii suunnilleen samoihin aikoihin päivästä riippumatta.

En ole kovin kärsivällinen ihminen ja lapsen kanssa olo jos joku vaatii juuri sitä kärsivällisyyttä. Tiesin tämän jo ennen lapsen syntymää ja osittain siksi olin sitä mieltä, että minun kotiäitiaikani olisi lyhyt. Itse asiassa vielä loppuraskauden aikaan kuvittelin mahdollisesti meneväni töihin kesäkuussa 2012 - eli kun lapsi oli viisikuinen. Hah, se ajatus lensi taivaan tuuliin lapsen synnyttyä. Pääasiassa siksi, että tajusin olevani itse lapsessa kiinni ainakin yhtä tiiviisti kuin hän minussa, mutta myös siksi, että halusin olla paikan päällä seuraamassa hänen kehitystään (vaikka se siis välillä puuduttavaa onkin). Sittemmin olen tajunnut, että kuvitelma töihin menosta tuossa vaiheessa oli kaikkea muuta kuin realistinen. Ehkä se sopii jollekulle, mutta ei minulle.

Seuraava kuvittelemani töihin menon tai opintojen jatkamisen etappi oli viime syksynä, lapsen ollessa yhdeksänkuinen. Menin jo niin pitkälle, että soittelin äitini tutulle tiedustellen perhepäivähoitopaikkaa. Mutta kun syksy lähestyi, aloin perääntyä - samoista syistä kuin aiemmin. Lisäksi minusta tuntui, että yhdeksänkuinen on kovin pieni menemään vieraalle hoitoon (viisikuisen kohdalla en tietenkään edes harkinnut vierasta hoitajaa).

Nyt lapsi on vuoden ja kuukauden ikäinen ja edelleen niin kovin pieni. Hän tarvitsee huomiota jatkuvasti enkä usko, että hoitopaikassa sitä pystyttäisiin antamaan siinä määrin kuin hän sitä kaipaa. Hän osaa kyllä kävellä, mutta tarvitsee apua lähes kaikessa muussa. Eikä hän osaa puhua eikä siis ilmaista, mikä milloinkin ärsyttää tai itkettää. Ajatus siitä, että se jäisi vieraan ihmisen tulkinnan varaan ei ole mukava. En myöskään pidä ajatuksesta, että viettäisin arkena lapsen kanssa jatkuvasti vähemmän valveillaoloaikaa kuin joku muu. Ja että joku muu kuin minä olisi seuraamassa lapsen kehitystä, joka on vielä tässä vaiheessa hyvin nopeaa.

Joten täällä ollaan ja pysytään, kotona. Olen vääntänyt realismivaihteen päälle ja tajunnut, etten ole halukas laittamaan lasta hoitoon nyt enkä edes puolen vuoden päästä. Voi olla, että tuskastun ennen sitä ja muutan mieleni, mutta nyt tuntuu, että olisin mieluusti muksun kanssa kotona siihen asti, että hän täyttää kaksi vuotta. Tätä jäljellä olevaa vajaata vuotta en kuitenkaan ole ipanan palveluksessa enää 24/7, vaan olen päättänyt jatkaa opintojani tässä samalla (ja jos aikaa jää, myös tehdä satunnaisia free lance -hommia): tänä keväänä lähinnä verkko- ja etäopinnoin lapsen nukkuessa ja käydessä isällään ja syksyllä sitten vähän lähiopetukseenkin osallistuen lapsen ollessa isällään, mummillaan tai isotädillään. Mutta kuitenkin niin, että pääasiallisesti olen lapsen kanssa kotona; lohduttamassa, ilahduttamassa ja menettämässä järkeni komentamassa.

Ensimmäisessä kappaleessa mainitsemaani hoitovapaan puuduttavuuteen palatakseni, vaikka päivät toistavat itseään ja välillä sängystä nouseminen ja aamurutiinien aloittaminen tuntuu ylivoimaiselta, olen sittenkin mieluiten läsnä nyt ja tässä. Näkemässä tämän hymyn:

                                          Olkoonkin, että leveimmän hymyn saa yleensä aikaan jokin kielletty touhu,
                                                   kuten kissan hännän kiskominen tai tietokoneen hakkaaminen;
                                                        tässä kuvassa onneksi pelkkä vaippapaketin tyhjennys.

Värikylvyssä

Olen vähän laiska käymään ipanan kanssa erilaisissa vanhempi-lapsi -aktiviteeteissa, vaikka aikaa ja tilaisuuksia kyllä olisi. En vain saa aikaiseksi, ja sitten toisaalta en tiedä, kuinka luontevalta tuntuisi mennä vaikkapa joihinkin perhekerhoihin. Siellähän tapaisi kyllä muita äitejä (ja isiä), mutta mikä minua yhdistää heihin? Äitiys? Ehkä jokin muukin seikka, mutta tuttavuuden hierominen vain sen pohjalta, että ollaan kaikki vanhempia, ei vain tunnu luontevalta.

Lapsenkaan vuoksi en ole ollut kovin innokas osallistumaan näihin aktiviteetteihin, sillä vauvavuotena tuntui, ettei hän vielä saa niistä paljoakaan irti. Kävimme kyllä muutaman kerran muskarissa, mutta siellä soittovälineet ja laulut eivät muksua juuri kiinnostaneet - kivempi oli konttailla ympäri vierasta tilaa. Se sitten jäi, myös siksi, että muskari oli niin aikaisin (puoli kymmeneltä aamulla) ja ipanahan on aamu-uninen tapaus - kuten äitinsä.

Taannoin kuitenkin törmäsin aktiviteettiin, johon halusin heti mennä lapsen kanssa: vauvojen värikylpyyn. Tai no, emmehän me enää ihan siihen varsinaiseen vauvaryhmään päässeet, mutta isommille (1-2-vuotiaille) tarkoitettuun ryhmään kyllä. Ja luulenpa, että muksu sai värikylvystä enemmän irti nyt, kun osaa liikkua ja touhuta paremmin kuin vaikkapa muutama kuukausi sitten.

Värikylpy järjestettiin Kupittaan Seikkailupuistossa ja sitä kuvaillaan sähköpostiini ilmaantuneessa infoliitteessä näin:

"Työpajan tavoitteena on elämyksellisyys, kiireetön yhdessäolo ja yhdessä tekeminen, jossa vauva on keskipisteenä. Värikylpy vahvistaa vauvan ja vanhemman vuorovaikutusta visuaalisen ilmaisun ja taidekasvatuksen keinoin."

Enpä tiedä vuorovaikutuksen vahvistumisesta, mutta hauskaa lapsella ainakin oli. Aluksi teemaväreihin - tällä kertaa vihreä ja oranssi - tutustuttiin kuivaharjoittelulla eli värikkäin liinoin, huivein, lankakerin ja palloin. Muksu oli tietysti aivan innoissaan päästessään hipeltämään niin montaa palloa yhtä aikaa. Kaikkein hauskinta taisi olla kulhoon kerättyjen pallojen kippaaminen omaan päähän.

Kuivaharjoittelun jälkeen vuorossa oli "maalaamista". Ipana pääsi käsiksi muun muassa pakastettuihin porkkanamehukuutioihin, tyrnijauheeseen, kurkkukiisseliin ja vihreään elintarvikeväriin. Niitä läiskittiin alustalle sekä käsin että varrellisen sienisiveltimen avulla. Kurkkukiisselli oli ihanan limaista, jäiset porkkanamehukuutiot puolestaan jännittävän kylmiä.

Lopulta muksussa itsessään oli yhtä paljon väriä kuin maalausalustassakin. Kurkkua, porkkanaa ja tyrniä löytyi niin käsistä, jaloista, päällä olleesta bodysta kuin naamastakin - sillä tietysti maalaustarvikkeita piti myös maistella. Kun kiinnostus alkoi kokonaan siirtyä väreillä sotkemisesta niiden syömiseen, oli ipana ilmeisesti saanut tarpeekseen värikylvystä ja vihjaili, että olisi lounaan aika. Olin kuitenkin yllättynyt, että hän jaksoi niinkin kauan keskittyä yhteen asiaan.

Lopuksi vuorossa oli pesu, jota varten tarkoitetun pyyhkeen olin kympin äitinä unohtanut kotiin ja jouduin kuivaamaan lapsen vessapaperilla. Sen jälkeen syötin pienen taiteilijan. Palkinnoksi luovasta työstään hän pääsi vielä vähän tutkimaan Seikkailupuiston oleskelutilaa (ja aktiivinen ja osallistuva äiti sai kahvikupillisensa). Se väsyttikin muksun niin, että nyt Picasson seuraaja vetää sikeitä terassilla.

Summa summarum: Kokemus oli positiivinen ja voisimme mennä uudelleenkin. Jos jaksamme.

Pallot, kissanvessat ja muut yksivuotiaan viihdykkeet

Kypsässä vuoden ja vajaan kuukauden iässä pikku-ukon suosikkiesineet ja -toimet pitävät sisällään seuraavia asioita:

Muksu rakastaa palloja. Yli kaiken. Mikä tahansa etäisestikään palloa muistuttava hahmo saa aikaan innostuneen sormella osoittelun ja "pallo, pallo, pallo" -hoennan. Kaupan hedelmä- ja vihannesosastolla ipana menee suorastaan sekaisin kun näköpiiri täyttyy erilaisista palloista: tomaateista, appelsiineista, omenista, perunoista...

Kirjaa lukiessa pieni käsi kääntelee sivuja vauhdilla niin kauan, että jostain löytyy pallon kuva. Lainasin kirjastosta kirjan, jossa Possu Pallero avaa lahjoja yksitellen. Sen sijaan, että muksua kiinnostaisi, mitä kullakin sivulla paketista paljastuu (ensin nalle, sitten auto, sitten kirja), se vain osoittelee yhä kääreissä olevaa palloa ja haluaa edetä vauhdilla sille sivulle, jolla pallo riisutaan lahjapaperista. Kun se sivu sitten tulee eteen, ipana läiskii pallon kuvaa voitonriemuisena - ja haluaa aloittaa kirjan alusta, pelkkää palloa janoten.

Tänään keksin oivan keinon rauhoittaa villiintynyt lapsi hetkeksi: Laitoin googlen kuvahakuun sanan 'pallo' ja selailin tuloksia. Muksu nojaili minuun pitkän tovin ihaillen kymmeniä erilaisia palloja.

Luonnollisesti myös lapsen ensimmäinen sana oli "pallo".

***

Pallo taitaakin olla ainoa niistä sallituista esineistä, joita muksu havittelee aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Valtaisaa kiinnostusta herättävät nimittäin etupäässä tietokoneet ja puhelimet. Tietokoneen näppäimistön läiskyttely kaksin käsin olisi ipanan suuri unelma, mutta valitettavasti se onnistuu vain harvoin - silloin, kun äidin silmä välttää. Mummilaan mennessään muksu kurottelee aina ensitöikseen pöydältä puhelimen, jonka näppäimiä sitten innoissaan painelee - ja onnistuu aina välillä soittamaan jollekulle (kuten äidin työtuttavalle Swazimaahan). Myös johdot, kaukosäätimet ja televisoruudun läiskiminen ovat mitä parhainta ajanvietettä.

***

Ehkä ikävin (mutta ipanan mielestä aivan käsittämättömän hullunkurinen) puuha on kissan hännän kiskominen.  Kun lapsi sai noin kuukausi sitten jalat alleen ja on sittemmin kehittynyt kävelyssä niin, että pystyy jo juoksunpyrähdyksiin, onnistuu kissan jahtaaminen ympäri taloa vallan mainiosti. Kiellot tehoavat huonosti eivätkä ainakaan pysy pienessä päässä montaa minuuttia. Onneksi kissa on kärsivällinen ja miehen tyttären vauva- ja taaperoaikana tällaiseen tottunut, eikä siis suutuspäissään raapaise lasta. Maukuu vain ja valittaa, muttei siltikään vaihda loikoilupaikkaa, vaikka muksu olisi jatkuvasti sen kimpussa.

***

Sohvilla kiipeily kuuluu myös muksun harrastuksiin ja lisämaustetta siihen antaa extremeurheilun muoto, joka käsittää sohvan käsinojan yli lähes pää alaspäin roikkumisen ja lattialla olevan lelulaatikon tavoittelun. Laatikollehan ei voi edetä simppelisti lattiaa pitkin, vaan asia pitää hoitaa vaikeimman kautta ja myös niin, että äiti saa olla haukkana vahtimassa, ettei toiminnan lopputuloksena ole pää edellä lelulaatikkoon syöksyminen. Täytyy tosin myöntää, että tämäkin pääsi jo kerran käymään. Vahingoilta kuitenkin vältyttiin, ja säikähdysitkusta huolimatta ipana syöksyi samaan itsetuhoiseen touhuun heti putoamisestaan toivuttuaan.

***

Muihin suosikkitoimiin kuuluvat muun muassa pää alaspäin roikkuminen äidin tai jonkun muun aikuisen pitäessä jaloista kiinni, vessanpöntön vetämisen tarkkailu ja innostunut mylvintä kun vesi kuohuu pöntössä, nauraen karkuun juokseminen vaipanvaihtotilanteissa, keittiön kaappien tonkiminen ja kissanvessan piiritys (parhaassa tapauksessa kissanvessan ulkopuolelta löytyy puupohjaista kissanhiekkaa, jota on kiva pureskella niin että koko suu on täynnä sahajauhoa).

---------------------------

Niin. Joskus on ihan vähän ikävä sitä aikaa, kun muksu oli pieni liikuntakyvytön pallero, joka tarkkaili maailmaa sitteristään tai peiton päältä lattialta rauhallisesti, riehumatta ja mihinkään kiellettyyn ylettymättä.

Rakkaudesta kirjoihin

Rakastan lukemista. Hyvään kirjaan uppoutuminen lyö laudalta melkein kaikki muut rentoutumiskeinot melkein milloin tahansa. Valinta kirjojen ja elokuvien välillä olisi helppo: kirjat voittaisivat joka kerta. Minulla pitää aina olla luettavaa, jokin keskeneräinen teos. Ilman sitä olo on orpo.

Olen lukenut aina, siitä lähtien kun opin lukemaan. Sitä ennen minulle lukivat muut, joten kirjat ovat aina olleet iso ja tärkeä osa elämääni. Niinpä lapsen syntymää seurannut pitkä kirjaton kausi oli omituista aikaa. Joko en ehtinyt ajatellakaan lukemista tai sitten, jos aikaa olisikin ollut tovi, en vain kyennyt keskittymään. Tämä alkoi jo synnytyssairaalassa, jonne otin toiveikkaana parikin kirjaa mukaan, mutta joihin en koskenutkaan edes niiden päivien aikana, kun olimme lapsen kanssa eri osastoilla. Ja se jatkui pitkään sairaalasta pääsyn jälkeen, se jatkui kuukausia.

Sitten eräänä päivänä pystyinkin taas keskittymään. En muista milloin enkä muista mikä kirja katkaisi lukemattoman kauden, mutta jotain tapahtui - kenties vauva-arki tasaantui, sopeuduin olemaan äiti - ja äkkiä janosinkin taas lukemista. Olin taas oma itseni, romaaneja hotkiva lukuintoinen.

Joulun aikaan sain monta uutta kirjaa, joko joululahjaksi tai alennusmyynneistä itseni ostamana. Kaikki viime aikoina lukemani on ollut hyvää tai erityisen hyvää. Joitakin mainitakseni (ja suositellakseni):

                                                      akateeminen.com

                                                     skenet.fi

                                                         prisma.fi

                                                         bookplus.fi


Olenkin viime viikkoina lukenut erityisen paljon. Nykyinen 'erityisen paljon' ei toki ole läheskään sitä mittaluokkaa, mitä se oli ennen lasta, sillä aika luonnollisesti on kortilla. Usein luen vain iltaisin sängyssä ennen unta ja joskus myös päivisin vähän aikaa lapsen nukkuessa päiväuniaan (enää yksiä!). Illat tuppaavatkin venymään liiaksi kun en millään malttaisi laskea hyvää kirjaa käsistäni. Ja sitten aamulla väsyttää elävän herätyskellon soidessa - mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Lukeminen on siis elämäni suola ja sokeri, ainakin jossain määrin. Pystyn uppoutumaan kirjan kuvaamaan maailmaan niin täydellisesti, että sen loputtua on usein jotenkin tyhjä olo. Koska lukeminen on minulle niin rakas harrastus, haluaisin jo kyetä jakamaan sen lapseni kanssa. Se vain ei oikein onnistu, sillä lapsi ei vielä oikein jaksa keskittyä kuuntelemaan, vaan mieluummin kääntelee sivuja pysähtyen vain silloin, kun sivulla on jotain erityisen kiinnostavaa, kuten pallon kuva.

Sitkeästi kuitenkin tutustutan lastani kirjojen maailmaan ja kyllähän ne ainakin esineinä jo häntä kiinnostavat. En vain malttaisi odottaa, että pääsemme viettämään yhteisiä lukuhetkiä, että pääsen lukemaan hänelle oikeita iltasatuja ja sukeltamaan hänen kanssaan tarinoiden lumoihin. Jos joku asia on varmaa, niin se, että minä olen äiti, joka lukee lapselleen, paljon ja monipuolisesti. Aivan niin kuin omakin äitini teki.

Onneksi voin nyt jo lukea pidempiä satuja miehen tyttärelle. Tämä taitaa jo tietää, kenen luo kannattaa meillä tulla, jos haluaa kärsivällisen lukijan, joka lukee ihan niin monta kirjaa putkeen kuin tyttö vain jaksaa kuunnella.

Kas, on keskiyö, ja yöpöydällä odottaa keskeneräinen romaani...