keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Uni karkuteillä

Blogirintamalla on ollut viimeisen viikon ajan hyvin hiljaista. Yhtä hiljaista on ollut päässäni, josta ei ole pulpunnut mitään kirjoitettavaa. Sitä se väsymys teettää. Olen nimittäin kadottanut uneni. Tähän voisi sanoa 'taas', ellen olisi uskonut uniongelmien olevan jo historiaa. Nukuin pitkään kohtalaisen hyvin, ehkä jopa vuosia, ellei lukuun oteta muutamia lyhyitä unettomuuden jaksoja. Eikä niitä oteta, sillä lyhyet periodit eivät ole mitään verrattuna siihen, kun unettomuus vain jatkuu ja jatkuu. Toki myös lapsi on ajoittain valvottanut (korvatulehduskierre, jee!), mutta sitä en laske unettomuudeksi. Unettomuus on sitä, kun ei vain nuku, vaikka kaikki ulkoiset puitteet olisivat kunnossa.

Ja juuri tällaisesta unettomuudesta olen kärsinyt viime viikot. Erona aiemmin ilmenneelle unettomuudelleni, nyt nukahtaminen ei yleensä tuota ongelmia, vaan unen ylläpitäminen. Alan nimittäin heräillä aamuyöllä tai aikaisin aamulla riippumatta siitä, mihin aikaan olen mennyt nukkumaan. Joskus heräily alkaa neljältä, joskus viideltä ja joskus kuudelta jatkuen lyhyin väliajoin siihen asti, että lapsi lopulta herää ja pitää nousta. Viime yönä heräily alkoi jo kahdelta eli kaksi tuntia sen jälkeen, kun olin mennyt nukkumaan. Olin hereillä kahdelta, kolmelta ja neljältä, jonka jälkeen en saanut pitkään toviin unta, ja sitten heräsinkin taas jo ennen kuutta.

Lapsen herätessä (aikavälillä kahdeksan-kymmenen, yleensä lähempänä puolta yhdeksää) olen aivan poikki, mutta noustava on. Yksivuotiaalle kun ei voi sanoa, että tee itse aamiaisesi, äiti on vähän väsynyt. Tämä toistuu lähes joka aamu, sillä lapsen kanssa ei nukuta sen pidempään viikonloppuna, jouluna tai pääsiäisenä kuin normaalina arkenakaan. Onneksi mies lupautuu joskus olemaan muksun kanssa aamulla, jolloin hyvällä tuurilla saan unen päästä kiinni vielä tunniksi. Jossain vaiheessa pystyin nukkumaan sentään päiväunia lapsen kanssa, mutta nyt sekin on alkanut ontua. Saatan torkahtaa hetkeksi - ja sitten havahtua kykenemättä nukahtamaan uudelleen.

Lääkekaapista löytyi viime unettomuuskaudella lääkärin minulle määräämää melatoniinia. Viimeksi uni palasi juuri ennen kuin ehdin aloittaa kuurin, joten en vielä tiedä, onko melatoniinista apua ongelmaani. Otin sen kuitenkin nyt käyttöön ja todella toivon, että siitä on apua. Alkaa nimittäin olla melko tuskaista tämä.

Haluan useammin tähän autuaaseen tilaan (ilman noita reisimakkaroita tosin):


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Terveiset raadolta

Minä ja lapsi olemme yllättäen kipeitä. Olen viimeisen puolen vuoden aikana sairastanut enemmän kuin koko edeltävänä vuotena - tai jopa kahtena. Ilmeisesti kaikki muksun saamat räkätaudit ja rokot (joulukuisen enterorokon muisto saa vieläkin aikaan puistatuksia) ovat kulkeutuneet myös minulle. Perheenjäsenistämme kolme - minä, ipana ja miehen tytär - on tartuttanut ja vastaanottanut pöpöjä puolin ja toisin, kun taas mies on armollisesti säästynyt suurimmalta osalta tauteja.

Nyt meillä riehuu jonkinlainen flunssan variaatio, joka aiheuttaa yskää (minulle ja lapselle), lämpöilyä (minulle), voimattomuutta (minulle) ja yleistä huonovointisuutta (minulle). Lapsi siis yskii, mutta painaa silti sata lasissa ympäri kämppää, joten eipä ole tauti ainakaan vienyt sen voimia. Itse olen maannut raatona erinäisillä pehmeillä alustoilla koko päivän miehen ahertaessa kotitöiden parissa ja hoitaessa lasta.

Jos tästä jotain hyvää pitää etsiä, niin positiivista on ainakin se, että olen kipeä nyt enkä tulevana viikonloppuna. Nimittäin lauantaina on tarkoitus mennä ulos kahden parhaan lapsuudenystäväni ja näiden miesten kanssa - sekä oman mieheni tietysti. Tiedossa on ruokaa, juomaa ja juoruilua hotellihuoneessa, hohtominigolfia ja baareilua. Koska olen viime kuukausina ollut paljon useammin kipeänä tai kotona kipeän lapsen kanssa kuin viihteellä, on vallan mainiota, että pääsen viettämään iltaa parhaassa (aikuis)seurassa. Ja minähän pääsen, sillä tämä flunssantekele häipyy kyllä ennen viikonloppua. Se on selvä.

Ja kun äiti on rilluttelemassa, pääsee tämä ikiliikkuja väsyttämään vaihteeksi isänsä.



sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Luulosairaus x 2

Kun luulosairas saa lapsen, luulosairaus tuplaantuu. Äkkiä voikin kehitellä jos jonkinlaisia sairauksia ja kohtaloita paitsi itelleen, myös lapselleen. Minullahan on ollut vuosien varrella vaikka minkälaisia vaivoja: reuma, leukemia, aivokasvain...

Lapseni sai synnytyksessä keuhkokuumeen (siis oikeasti eikä vain luulosairaassa mielessäni) ja sehän vain villitsi jo ennestään vilkasta mielikuvitustani. Olin varma, ettei ipana selviäisi hengissä edes kuukauden ikäiseksi. Suurimpiin pelkoihini kuului kätkytkuolema, ja sitten vielä menin lukemaan jostain, että kätkytkuoleman riskitekijöitä ovat muun muassa aikaisemmin ilmenneet hengitysvaikeudet. Minun keuhkokuumeisella lapsellanihan oli hengitysvaikeuksia synnyttyään! Aivan varmasti kätkytkuolema on hänen kohtalonsa! Olin jopa aikeissa ostaa lapsen sänkyyn hälyttimen, joka piippaisi, mikäli tämä olisi hengittämättä yli määritellyn ajan.

Kätkytkuolemapelko hiipui sopeuduttuani elämään uuden tulokkaan kanssa, mutta sittemminkin olen ajoittain luonut jos jonkinlaisia diagnooseja lapselleni. Ehkä hänellä on kuulossa vikaa, sillä lapsen isällähän on kuuroja setiä ja tätejä (vaikka kuulo on testattu ja normaaliksi todettu), kenties hän omaa hermostollisen sairauden, joka paljastuu kunnolla vasta vanhempana, ja niin edelleen.

Kun tässä yhtenä päivänä muksun vaipan sisältö oli väriltään hyvin tummaa, jopa mustaa, olin varma, että syynä oli sisäinen verenvuoto. Muistin nimittäin lukeneeni joskus jostain, että musta uloste voi olla merkki runsaasta verenvuodosta ruuansulatuskanavassa. Mutta sitten päähäni pälkähti että ai niin, lapsihan söi aamiaisella mustikoita puuronsa seassa. Onneksi en ehtinyt varata aikaa suolistolääkäriltä.

En ole yleisesti ottaen hermoheikko äiti, joka pyrkii suojelemaan lastaan pienimmiltäkin muksahduksilta. Kun ipana harjoitteli kävelemistä, en kulkenut hänen perässään valmiina ottamaan hänet lennosta kiinni horjahduksen sattuessa. En myöskään varjele lasta bakteereilta ja lialta, vaan annan hänen koluta pitkin lattioita muuallakin kuin kotona tai kylässä. Jos tutti putoaa kaupan lattialle, se ei kaipaa desinfiointia, vaan pyyhkäisyn takin helmaan (toki olin näissä asioissa tarkempi ipanan ollessa joidenkin kuukausien ikäinen rääpäle). Ja kun miehen tytär on meillä, lapset saavat rauhassa remuta ympäri taloa ilman väliin tunkevaa, pienempää suojelevaa kanaemoa.

Mutta luulosairauteen taipuvainen olen. Saa nähdä, minkä diagnoosin teen lapselle seuraavaksi, nyt kun verinen uloste olikin mustikkakakkaa.

Loppukevennykseksi vitsi meistä luulosairaista:

Vaimo luki lääkärikirjaa ja huudahti hädissään miehelleen: "Olen varma että minulla on tämä sairaus!"

"Miten niin?" kysyi mies.

"No kun tässä sanotaan, että se on aluksi aivan oireeton."

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Vielä yksi kuvatulva

Viime yöt ovat olleet hieman vähäunisia ipanan korvien tuubituksesta ja tuubituksessa havaitusta orastavasta korvatulehduksesta johtuen. Siispä blogimerkinnätkin ovat olleet tasoa "Katsokaa kaikki mun lasta, eikö ole kaunis!" - siis kuvia täynnä seuranaan vain hieman tekstiä. Siitä huolimatta jatkan vielä yhden merkinnän verran samalla teemalla ja yritän sitten seuraavalla kerralla panostaa vähän enemmän tekstipuoleenkin.

Viikonloppumme on ollut varsinainen lapsiperheen viikonloppu: lauantaina käytiin Raumalla Ti-Ti Nalle -konsertissa ja tänään Seikkailupuiston ateljeessa savitöissä (= tyttö taiteili savesta erilaisia pötköjä ja poika juoksi pitkin rakennusta tarttuen kaikkeen mihin vain yletti, mm. puukeppeihin). Savitöiden jälkeen paleltiin leikittiin puistossa tunnin verran. Kas näin:















torstai 7. maaliskuuta 2013

Ikiliikkuja operaatiossa

Lapsi sai tänään korviinsa putket, jotka toivottavasti katkaisevat korvatulehduskierteen. Operaation aikana lääkäri oli todennut, että toisessa korvassa piili taas tulehduksenpoikanen - kuudes vajaaseen puoleen vuoteen. Onneksi siis putket laitettiin nyt eikä yhtään myöhemmin.

Operaatio oli pieni ja meni hyvin. Jos en olisi tiennyt, olisin voinut luulla, ettei muksulle mitään toimenpidettä tehtykään, sillä se oli oma yliaktiivinen itsensä heti heräämöstä tultuaan, vain kolme varttia operaation alkamisen jälkeen. Juoksenteli ympäri tarkkailuhuonetta, kuljetti leluja paikasta toiseen ja esitteli löytämäänsä kaukosäädintä ventovieraalle tädille. Toimenpiteen ja nukutuksen jälkeisestä tokkuraisuudesta ei ollut tietoakaan. Pääsimmekin kotiin jo reilun tunnin päästä siitä, kun muksu tuli heräämöstä, vaikka etukäteen oli puhe kahdesta tunnista.

Kotona ipana vetikin sitten neljän tunnin päiväunet, mikä ei kylläkään johtunut putkitusoperaatiosta, vaan viime yön unettomuudesta. Muksu nimittäin härväsi (= pyöri ja kieri pitkin sänkyä, jutteli itsekseen, kiipeili päälleni ja yritti tunkea sängyn ja seinän väliseen koloon) yli neljän tunnin ajan viime yönä siihen malliin, että itselleni kertyi unta huimat puolitoista tuntia. 

Loppupäivän toipilas oli suurimmaksi osaksi hyväntuulinen ja yliaktiivinen (lue: laatikoiden päälle, sohvalle ja nojatuoliin kiipeilevä ja kissaa kiusaava) oma itsensä , mutta suuttui kyllä hyvin nopeasti, mikäli kaikki ei mennyt oman mielen mukaan. Tämän totuuden kertoo myös alla oleva kuvasarja.









keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kulttuurimatkailua

Ipana koki lauantaina ensimmäisen kulttuurielämyksensä museokäynnin muodossa. Vietimme viikonlopun Espoossa miehen äidin luona ja kävimme samalla reissulla EMMAssa eli Espoon modernin taiteen museossa.

Kauhistuneesta ilmeestä huolimatta muksu viihtyi museossa hyvin.

Valtaosan museossa viettämästämme ajasta ipana istui tyytyväisenä rattaissa jalkojaan heilutellen ja silloin tällöin teoksia omalla kielellään kommentoiden. Suosikki taisi olla - yllätys, yllätys - suuri metallityö, jossa oli muksun suosikkimuoto, pallo.

Kultturellina äitinä en tietenkään tiedä ollenkaan, kenen kädenjälkeä teos oli.

"Pallo, pallo, pallo!"

Kaikkein kivoin juttu muksun mielestä oli kuitenkin samaisessa näyttelykeskus WeeGeessä oleva Lelumuseo Hevosenkenkä. Pientä miestä kiehtoivat paitsi näytteillä olleet lelut, myös se, että Hevosenkengässä sai kirmata vapaana rattaissa istumisen sijaan.




Lelumuseon parhaimmistoon kuului hiekkalaatikkoa jäljittelevä leikkilaatikko, jossa pääsi hipeltämään leluautoja. Pääsipä ipana myös maistamaan elämää Valtion rautateiden veturinkuljettajana.





Jo vauvan kanssa saattoi tehdä vaikka mitä, mutta yksivuotias osoittaa aivan eri tavalla mielenkiintoa uusia asioita, esineitä ja tiloja kohtaan. Hyvä kun pysyimme perässä ipanan juoksennellessa innoissaan ympäri lelumuseota. Ehkä jo vuoden päästä meillä asuu lapsi, joka intoilun lomassa malttaa myös seisahtua näiden uusien esineiden äärelle puolta sekuntia pidemmäksi aikaa. Nykyisen ikiliikkujan kanssa siitä ei ole vielä tietoakaan.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Taapero parhaassa iässä

Kun ipana oli ihan pikkuinen, salaa (ja välillä vähän vähemmän salaa) toivoin sen kasvavan nopeasti hiukan isommaksi. Vastasyntynyt tuntui niin hauraalta ja heiveröiseltä, sellaiselta, joka voi mennä rikki tuosta noin vain. Neuvolassa sanottiin, että alle kolmikuisen kanssa täytyy lähteä hyvin helposti lääkäriin, joten odotin kovasti tuon kolmen kuukauden maagisen rajan rikkoutumista. Tuntui, että sitten kriittisin aika olisi ohitettu - paitsi että sen jälkeen nurkan takana vaani toki vielä kätkytkuoleman mahdollisuus, joka on suurimmillaan vauvan ollessa kahden ja neljän ikäkuukauden välissä. Toivoin siis, että ipana varttuisi pikavauhtia ensin kolmen ja sitten viiden kuukauden ikäiseksi, jolloin voisin ainakin väliaikaisesti huokaista helpotuksesta.

Viiden ikäkuukauden jälkeenkin odotin malttamattomana lapsen varttumista ja uusia kehitysvaiheita. Odotin että lapsi oppisi istumaan, ryömimään, taputtamaan, konttaamaan... ja ennen kaikkea odotin, että ipana kasvaisi yhä enemmän ymmärtäväksi ja osaavaksi yksilöksi, joka osaa tehdä muutakin kuin olla möllöttää lattialla tai sitterissä ympäristöään ihmettelemässä. Tämä ei toki tarkoita, ettenkö olisi nauttinut siitäkin ajasta, kun lapsi oli juuri sellainen maailmaa suurin silmin tutkaileva pötkö. Odotin vain vielä innokkaammin tulevia aikoja.

Nyt ipana on vuoden ja vajaan kahden kuukauden ikäinen. Hän osaa kävellä, juosta, puhua muutaman sanan, kiivetä sohvalle, taputtaa, vilkuttaa, tuoda tavaroita pyynnöstä, käyttää jo vähän lusikkaa, räpsytellä valoja päälle ja pois, pelleillä ja paljon, paljon muuta. Ihaninta on, että hän osaa ilmaista kiintymystään selvästi esimerkiksi ryntäämällä halaamaan jalkojani (jos olen vaikka ollut poissa näkyvistä kahden minuutin vessakäynnin ajan). Hän on niin mainiossa iässä, etten toivoisi hänen olevan yhtään vanhempi tai nuorempi. Hän on samanaikaisesti vielä aika vauva ja kuitenkin hullunkurinen taapero, jonka päähänpistoja saa välillä nauraa vedet silmissä.

Muutaman viime päivän aikana muksu on muun muassa

- onnistunut kiipeämään tuolille, kurottamaan kaksi banaania hyllyltä ja huoneeseen tullessani pidellyt niitä käsissään hokien sanaparia "nam nam".

- piilottanut tutin kissan vessalaatikkoon.

- tuonut minulle samaisesta (mielestäni hyvin vartioidusta!) vessalaatikosta kissan kakkapalleron ylpeänä löytämästään aarteesta.

- hokenut namnamia myös puupohjaista kissanhiekkaa osoitellessaan. Tämä kaiketi siksi, että ipana on muutaman kerran ehtinyt tunkemaan suuhunsa noita puisia pellettejä. Olivat kai hyviä.

- työntänyt koko kätensä miehen suuhun tuota mielenkiintoista aukkoa ihmetellessään ja sormensa minun nenääni.

- löytänyt uusia "leluja" - kuten verhotanko, tyhjä viilipurkki, sähkövatkaimen vatkainosat ja lattiakuivain - ja raahannut niiitä mukanaan kaikkialle.

- kaivanut hyllyllä olleeseen kakkuun sormellaan luolan kenenkään huomaamatta.

---------------

Vaikka välillä ipanan toilailut rasittavat, kun aivan kaikki pitää kiskoa alas hyllyiltä ja pöydiltä ja kuljettaa uusiin paikkoihin, on samalla ihana seurata sen touhuja sivusta. Muksulla tuntuu usein olevan jokin missio, jota se määrätietoisesti suorittaa, vaikka mission tarkoitusperä jäisikin minulle hämäräksi. Hetkittäin toivon, että voisin pysäyttää ajan juuri tähän suloisen toimeliaaseen ja samalla niin päättömään vaiheeseen.

Kauhoilla voi soittaa pianoa.

Tuntematon missio käynnissä.

Tästä se lähtee...


Ensin yksi polvi, sitten toinen...


...ja määränpää on saavutettu!

Toisinaan voi jäädä jumiinkin.

Verhotanko - tuo Teräsmiehen oivallisin ase!


perjantai 1. maaliskuuta 2013

Kirpputoreilla ja -turuilla

En ole ostannut lapselleni kovin montaa vaatetta uutena. Muutaman kyllä, ja joitakin vaatekappaleita muksu on saanut sukulaisilta ja ystäviltä lahjana, mutta suuri valtaosa vaatekaapin sisällöstä on hommattu kirpputorilta. Nykyisin tuntuukin melkein järjettömältä ostaa vaatteita uutena (ellen sitten löydä jotain tosi tosi ihanaa ja ainutkertaista), sillä kirpparilta löytyy niin älyttömän paljon aivan uudenveroisia vaatteita, jotka maksavat murto-osan siitä, mitä uudet lastenvaatteet. Kun lapsi kasvaa koko ajan, olisi mielestäni tuhlausta ostaa uusia vaatteita lähes joka kuukausi. Ja onhan se käytettyjen ostaminen ekologisempaakin.

Niinpä suuntaamme kirpputor(e)ille aina, kun ilmenee jokin uusi tarve - ja välillä ilman varsinaista tarvettakin. Tänään lähdin etsimään ipanalle yöpukuja, sillä monet ovat käyneet pieneksi ja toiset taas ovat vielä liian suuria. Mukaan tarttuikin kolme yöpukua; kuvassa näkyvät sekä yksi hempein sävyin koristeltu, monen mielestä varmastikin "tyttöjen yöpuku", joka on parhaillaan pinnasängyssä tuhisevan unikeon päällä.

Yhteishinta kolme euroa.

Mutta eihän se siihen jäänyt, tietenkään. Ostin ipanalle myös kolme bodya sekä sisähaalarin (hintaan 9,50 euroa). Lisäksi löysin kirpputorin "Ota tästä" -korista pinkit jarrusukat, jotka kahmin toki myös kassiini.




Ja koska miehen tytär on antanut minulle lisäsyyn etsiä, löytää ja ostaa lastenvaatteita, hommasin samalta kirpparireissulta myös hänelle pari vaatekappaletta.

Ihastuttava puolihame huimat kolme euroa.
Käyttämätön vaatekerta, kuusi euroa.

Miehen tyttärelle löytyi myös Ti-Ti Nalle -kirja (kielikorvani sanoo, että tuo on väärä tapa kirjoittaa ko. otuksen nimi, mutta Google väittää muuta), joka oli pakko ostaa koska a) tyttö on aivan hullaantunut kyseiseen nalleperheeseen ja b) kirja oli saatavilla puoleen hintaan ja maksoi näin ollen huimat puolitoista euroa.



Kerrankin löysin myös itselleni jotain: käyttämättömän biletopin, johon voin pukeutua sitten joskus kun johonkin baaria muistuttavaan pääsen. Ja joka päällä voin nostattaa tuskanhien, kun en löydä vaatekaapistani mitään siihen sopivaa alaosaa.


Tästä maksoin huimat kolme euroa. Vai oliko se peräti neljä?

Siinäpä ne. Ei kun ei sittenkään. Myös mies nimittäin teki löydön, ja vieläpä minulle. Tämän:


Jatkossa riidan aikana voin siis säästää ääntäni ja pukea tämän ylleni. Arvostan.