Kukkaloistoa

Jokin aika sitten hehkutin täällä minussa syttynyttä intoa laittaa piha nätiksi kesää varten. No, se asia on ollut vähän jäissä, ja oikeastaan en vieläkään ole saanut muuta aikaiseksi kuin istutettua ne orvokit silloin joitakin viikkoja sitten. Erinäisiä siemeniä olen kyllä ostanut ja tänään (tai viimeistään huomenna!) aion kylvää ne maahan. Huomenna menen myös ostamaan lisää istutettavaa pihan kukkapenkkeihin ja ehkä myös jotain kukkaloistoa terassille.

Sitä ennen esittelen syyn siihen, miksi en ole pitänyt älytöntä kiirettä kukkahommien kanssa. Piha näyttää nimittäin melkoisen kivalta nytkin, kun omenapuut ja isoäitini aikoinaan istuttamat monivuotiset kukat kukkivat.

Siinä tuli aika monta kuvaa omenapuista kukkineen. Mutta kun ne vaan ovat niin I-H-A-N-I-A! Harmi, että myös niin väliaikaisia - nyt jo toinen puu pudottelee kukkasiaan.

Täystuho ja äidin hauraat hermot

Yksivuotiaan äitinä on välillä vähän raskasta. Lueskelin eilen Meidän Perhe -lehteä, jonka kolumnissa elämää tuollaisen puoltatoista ikävuotta lähestyvän taaperon kanssa kuvattiin jotenkin näin: "Lapsi on koko ajan joko iholla tai tuhoamassa kotia". Ja ajattelin että huh, joku muukin miettii tällaisia eikä nauti joka ikisestä sekunnista villin naperon kanssa. Sillä sitä se on: villi. Vai miltä kuulostaa alle metrinen tappi, joka laukkaa ympäri taloa naurauen/kiljuen/karjuen ja kiskoen kaiken irti lähtevän käsiinsä? Turvassa ei ole mikään, mihin pienet tahmatassut vain ylettyvät, eivätkä täystuhoa pidättelee enää ovetkaan, sillä se oppi avaamaan ne jo kauan sitten.

Meillä on jatkuvasti jotain hukassa. Juu, olen ihan itsekin mestari kadottamaan tavaroita, mutta Ipana ei varsinaisesti helpota tilannetta. Se ei todellakaan laita ottamaansa takaisin paikoilleen saati kuljeta sitä loogisesti pisteestä A pisteeseen B. Ipanan jäljiltä esineen voi olettaa olevan missä tahansa. Tutti on löytynyt kissan vessasta ja hiusharja grillihiilipussista. Muun muassa.

Kaikkein mieltynein Ipana on mahdollisimman suuriin esineisiin. Suosiota ovat niittäneet niin harava, Miehen sählymaila kuin irronnut verhotankokin. Tällä hetkellä lemppareihin kuuluu harja ja kihveli -yhdistelmä, joka pitää piilottaa vessaan, ellei sitten halua altistua vaaralle, joka syntyy, kun Ipana heiluu holtittomasti itseään pidempien siivousvälineiden kanssa. Lapsosella on myös kanssaihmisten kannalta ikävä huvi - nimittäin toisten päiden (ja välillä myös oman) kalauttelu erinäisillä esineillä. Suurimmassa vaarassa on Miehen tytär, jonka pää keikkuu juuri sopivan matalalla Ipanan maalitauluksi. Tyttöparkaa onkin isketty muun muassa lelujunalla, helistimellä ja hiusharjalla. Kolmevuotiaalle on vähän vaikea selittää ymmärrettävästi, että ei se tahallaan, ei se tajua että se sattuu.

Kaiken tämän terrorisoinnin toki kestää, kun vastassa on pääosin nauravainen ja pelleilevä taapero. On kuitenkin tullut selväksi, että Ipanan oma tahto on luja ja vahvistuu entisestään. Aurinkoinen hymy muuttuu nimittäin sekunnissa punaisena raivoavaksi naamaksi, jos jokin tekijä astuu Ipanan tahdon tielle. Varsinaista uhmaikää odotellessa...

Elämä hymyilee...

...kunnes äidin tukan repiminen/siskopuolen kalauttelu kirjalla/kissanhiekan syöminen kielletään.

Onni on...

...maailman ihanin perhe. Niin kuin Mies tänään sanoi, emme ole ydinperhe emmekä uusperhe, vaan perhe. Epätäydellisyydessään täydellinen neljän ihmisen (ja yhden kissan) tiimi.

...oma piha. Jo talvella oli kivaa päästä rakentelemaan lumiukkoja, mutta erityisesti keväällä ja kesällä oman pihan autuus korostuu. Se on ihana juttu niin lasten kuin aikuistenkin kannalta. Suojaisalla pihalla kelpaa leikkiä, ottaa aurinkoa, grillata... you name it.

...kaunis asuinalue ja järvi puolentoista kilometrin päässä kotoa. Vartuin täällä täysi-ikäiseksi ja palasin tänne 26-vuotiaana. Nyt viihdyn paremmin kuin koskaan ja oman perheen myötä olen oppinut arvostamaan paikkakunnan rauhallisuutta ihan toisella tavalla kuin esimerkiksi teini-iässä. Kaunista on, näin loppukeväästä etenkin.

Onni on pieniä asioita, sanotaan. Mutta kyllä nämä ovat hirmu suuria asioita; perhe jopa sanoinkuvaamattoman valtava.

Mua puri sisustuskärpänen, vaan miksi suremaan...

Olen hämmentynyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni minuun on iskenyt jonkinlainen sisustus- ja pihanlaittovimma. No, vimma on ehkä vähän liioiteltu ilmaisu, mutta innostus nyt ainakin. Ehdin elää 27 vuotta viis veisaamatta sisustusseikoista tai siitä, kasvaako pihalla muutakin kuin rikkaruohoja vai ei. Tänä keväänä olen kuitenkin havainnut itsessäni kiinnostusta yllä mainittuihin asioihin - eikä se ole jäänyt pelkän ajatuksen tasolle, vaan olen myös ryhtynyt tuumasta toimeen.

Istutin kaksitoista orvokkia ihan itse! (Ja tällä kuvalla muuten otan tahattomasti - ja pahasti jälkijunassa - osaa blogimaailman  taannoiseen ilmiöön, jossa pistettiin kaiken kansan näkyville kuva itsestä luomukasvoin, siis meikittä. Tadaa! Minä viherpeukaloimassa suoraan sängystä nousseena.)

Toistaiseksi orvokit ovat ainut fyysinen todiste innostuksestani, ellei sitten lasketa kuutta siemenpussia, jotka odottavat multaan lykkäämistään. Pussien perusteella aion kasvattaa ainakin porkkanaa, hernettä, ruohosipulia ja paria lajia salaattia. Kunhan maa on möyhennetty, aion kovasti saada tehtyä myös istutustyön. Mansikantaimiakin tekisi mieli ostaa. Saa nähdä, kostautuuko ensikertalaisen suuruudenhulluus onnettomana satona, vai saanko todella aikaiseksi jonkinlaista tulosta.

Myös kukkia ajattelin istuttaa jo multaan ehtineiden orvokkien lisäksi. Niin innoissani en asiasta ole, että lähtisin rakentelemaan kukkapenkkejä alusta alkaen itse, vaan hommassa jelppii huomattavasti se, että pihassa on jo muutama kukkapenkki, jotka vaativat vain pientä möyhintää ja rikkaruohojen kitkemistä. Sitä en tiedä, mitä kukkia maahan iskisin, sillä enhän minä tunne montaakaan kukkaa edes nimeltä. Jotain nättejä ja helppohoitoisia tietenkin.

Sisustaminen on se toinen juttu, joka kiehtoisi juuri nyt. Konditionaalimuoto johtuu siitä, että rahatilanne ei juuri rohkaise sisustuspuuhiin. Kiinnostusta siis olisi, mutta rahaa toteutukseen ei. Ajattelin kuitenkin, että pienelläkin panostuksella saisimme ainakin lastenhuoneen nätimmäksi ja lapsekkaammaksi. Seinät voisi maalata jollakin vihertävällä sävyllä ja koristella sisustustarroilla, maton, kattolampun ja verhot uusia ja huoneen kalustusta vähentää, jolloin leikeille jäisi enemmän tilaa.

Himoitsemani sisustustarra osoitteessa walldecor.fi.

Haluaisin myös saattaa terassin uuteen uskoon. Koska raharealiteetit ovat mitä ovat, ei haaveilemaani kokonaan uutta parvekekalusteryhmää voi tänä vuonna ostaa. Vähemmälläkin rahanmenolla terassista saisi kuitenkin viihtyisän. Siellä olevan ikivanhan puupöydän istuinpenkkeineen voisi maalata, sinne voisi hommata maton, istuinpehmusteita ja pöytäliinan -  ja kukkia, paljon kukkia. Näen sen silmissäni - kunpa näkisin sen myös silmilläni.

Lähde: villalumme.wordpress.com

------

Tämän blogikirjoituksen punainen lanka taisi kadota johonkin kasvimaa- ja sisustushaaveiden pyörteisiin. Tarkoitus oli siis todeta, että näinkin "vanhaksi" piti elää ennen kuin kiinnostus tällaisiin asioihin heräsi. Arvelisin kuitenkin, ettei loppujen lopuksi syy ole iässä, vaan elämäntilanteessa.

Kun vihdoin tuntuu, että on kotona, haluaa siitä kodista tehdä kauniin.

Päivänä äitien

On äitienpäivä. Nyt kai pitäisi kirjoittaa jokin syväluotaava postaus äitiydestä, mutta en taida jaksaa. Eihän tämä ole edes ensimmäinen äitienpäiväni äitinä, vaikkakin varmasti ensimmäinen, jona olen sisäistänyt statukseni kunnolla. Viime vuonna tuntui vielä vähän absurdilta olla äiti. Minullako muka on lapsi? Olenko minä todella tuon äiti? Hassu ajatus.

Tämä on myös ensimmäinen äitienpäivä, jonka vietän onnellisena. Ihan läpikotaisin onnellisena enkä vain lapsestasi onnellisena. Viime äitienpäivänä tunnelma oli vähän toinen. Olin surullinen, allapäin, ahdistunut. Olin juuri tehnyt lopullisen päätöksen jatkaa elämääni ilman lapsen isää, ja tilanne oli kaikkea muuta kuin selkeä ja seesteinen. Majailin vanhempieni luona. Elämä oli ihan sekaisin.

Tänään kaikki on toisin. Se riittäisi jo yksinään, mutta lisäksi sain sänkyyn aamiaisen. Ja kakkua. Ja lahjoja ja kortin. Ruusujakin sain. Ja nukkua pitkään miehen huolehtiessa Ipanasta. Kun makoilin sängyssä kahvikuppi kädessä lahjapapereiden keskellä, kävimme miehen kanssa seuraavan keskustelun.

Minä: Tämä on ihan liikaa. Ei olisi tarvinnut. Enhän mä kuitenkaan sun äitisi ole.

Mies: Sä olet tämän perheen äiti.

<3

Niin. Tämän perheen äiti. Ja olenhan minä, vaikka biologinen äiti olenkin vain toiselle kahdesta lapsesta. Ehkä tulevaisuudessa olen sitä useammalle. Vaikka onhan äitipuoliuskin mukavaa. Kaksi yhden hinnalla.

Ilman sen syvällisempää pölinää äitiydestä täytyy todeta, että se on ihanampaa ja vaikeampaa kuin mikään muu kokemani. Ja siihen liittyy satamiljoonaa tunnetta, joista kaikki eivät suinkaan ole positiivisia. Oma lapsi voi parin minuutin sisällä saada rakkauden kuplimaan ja raivon kiehumaan. Ja se äitiyssyyllisyys!

En silti vaihtaisi tätä mihinkään. En sittenkään, vaikka usein toisinaan käämin palaessa toivotankin lapseni Huitsin Nevadaan (tai vielä mieluummin itseni, olettaen että sieltä löytyy punaviiniä ja hyviä kirjoja).

Ipana ei tajunnut, että äitienpäiväkuvassa kuuluu hymyillä äidin mieliksi vaikka  pinnaa kiristäisikin se, ettei pääse  keinumaan IHAN ITTE.

Touhu-Toope ulkoilee

Ipanan kanssa on nykyisin melkein helpointa olla ulkona. Siellä riittää lääniä temmeltää ja tutkia erinäisiä mielenkiintoisia juttuja, kuten muurahaisia, tuulen mukana liikkuvia lehtiä ja mullan koostumusta (ja vähän myös makua). Siellä ei käy aika pitkäksi eikä äidinkään tarvitse ihan joka kymmenes minuutti "lukea" samaista kuvakirjaa. Ja siellä saan itsekin jotain tehdyksi samalla, kun Ipana touhuaa omiaan.

Aiemmin keväällä vähän kyllästytti välillä se ulkona kyykkiminen ja kelloa tuli vilkuiltua ahkerasti ("Nyt ollaan oltu pihalla jo seitsemäntoista minuuttia. Vielä pari kertaa tämä aika, niin voidaan palata sisälle."). Oli kylmä ja pihalla sitkeästi komeilevat lumikinokset ärsyttivät. Tuntui ettei kesä tule koskaan. Mutta nyt viimeisetkin lumet ovat sulaneet, aurinko paistaa ja suojaisalla pihalla on suorastaan lämmin. Enää en mene sinne hampaita kiristellen, vaan mieluusti. Ipanan touhutessa voin jopa välillä istahtaa ja käyttää hetken hyväksi auringossa paistatteluun. Tai voin tehdä pihahommia, joihin olen motivoitunut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni. Eilen istutin orvokkeja ja tänään lapsen ihmetellessä kuokkaa ja lapiota haravoin, siistin terassia ja kaivoin rikkaruohojen alla uinuneen kukkapenkin esiin. Liikaa ei kuitenkaan voi keskittyä pihatöihin, sillä vikkeläliikkeistä (ja toimissaan päätöntä) Ipanaa on toki pidettävä silmällä.

Siinä sitä hymyillään viattomana, mutta jos silmä välttää, nousevat krookukset maasta pienten kourien avustuksella.

Välillä tosin pihahommista ei tule mitään, sillä kiinteän mummisuhteen kehittänyt lapsi kirmaa välittömästi ulos päästyään isovanhempien luo johtavalle polulle. Siinä ei kiellot auta, kun Ipana on päättänyt etsiä mummin käsiinsä - tai ainakin  kiivetä Mummilan takapihan keinuun. Sisukkuuden puutteesta jälkikasvuani ei ainakaan voi moittia, sillä eräänäkin päivänä katkaisin muksun matkan noin kymmenen kertaa putkeen, ja aina vain tuli uutta yritystä.

Tänne on vain päästävä. Piste.

Mummin ja vaarin pihalta matka jatkuu toisinaan kohti leikkipuistoa. Nykyisin Ipana saa jo jotain irti siellä olosta, kun lapiokin pysyy kädessä (ja sillä voi kätevästi lappaa hiekkaa suuhun). Myös leikkipuiston keinu on kova juttu ja liukumäkikin toisinaan.

Ja kirsikkana kakun päällä: Ihan aina ei tarvitse leikkiä pelkän kännykkää näpräävän tylsän äidin kanssa. Joskus Ipana saa seuraa kolme kuukautta vanhemmasta serkustaan. Noiden kahden päättömän kanan touhuja seuratessa ei välillä tiedä, itkeäkö vai nauraako. Toistaiseksi olen nauranut.

Äitiyssyyllisyys yllätti jälleen

Äitiyssyyllisyys. Taas se iski. Nyt siksi, että kun kirjoitan tätä, lapsi katselee piirrettyä. Tai katselee ainakin muun touhuamisensa lomassa. Ja vaikka osasyy tähän on lapsen puolikuntoisuuden tuoma tarve johonkin rauhalliseen kivaan, on toisena syynä se, että saisin pienen hengähdystauon; että saisin kirjoittaa hetken - itsekkäistä syistä siis. Ei ole kovin lapsentahtista (äh, inhoan tuota sanaa) tämä.

Olen aina tiennyt etten halua passivoida lastani televisiolla. Että meillä mieluummin leikitään, luetaan, ulkoillaan tai vaikka leivotaan kuin avataan telkkari. Joku aika sitten päätin jopa, ettei Ipana katselisi piirrettyjä lainkaan ennen kahta ikävuotta (koska luin jostain, ettei niitä kannattaisi kauheasti näyttää alle parivuotiaille lapsille). No, siitä olen kyllä joustanut. Ja siksi iski äitiyssyyllisyys.

Ei Ipana edelleenkään televisiota paljon katsele. Ei joka päivä, ei joka toinen, vaan satunnaisesti. Ja kun piirretty pyörii vaikka miehen tyttärelle, Ipana harvemmin jaksaa siihen kovin pitkäksi aikaa keskittyä. Mutta joskus kyllä laitan Nalle Puhin, Muumin tai muun vastaavan pyörimään ihan vain Ipanaa varten. Niin kuin nyt.

Onko se sitten niin kauheaa? Se, että laitan toviksi piirrettyjä, että puolikuntoinen ja tyytymätön lapsi jaksaisi istua hetken paikallaan? Että itse saisin lepotauon viihdytettyäni lasta koko päivän? Ei kai. Tänäänkin olimme pariin otteeseen ulkona, yhteensä lähes kolme ja puoli tuntia - eli ulkoilu ei korvautunut telkkarilla. Mutta miksi sitten syyllistyn?

Ehkä siksi, etten toimikaan niin kuin suunnittelin toimivani tämän piirrettyasian kanssa. Ehkä siksi, että annan lapsen katsoa telkkaria sen sijaan että touhuaisin hänen kanssaan jotain ja että teen näin osittain itsekkäistä syistä. Aivan kuin pieni itsekkyys olisi jokin perisynti äitiydessä. Aivan kuin joskus ei olisi ihan paikallaan ajatella myös itseään. (Samalla aivot huutavat: Mutta se lapsentahtisuus! Sitähän jankutetaan kaikkialla!)

Oma äitini totesi tänään, että ennen oli helpompaa olla äiti. Ei ollut nettiä, joka täyttyi jos jonkinlaisista hyvän äitiyden mittareista (omatekoiset soseet, pitkä imetys, perhepeti, kantoliinat, kiintymysvanhemmuus). Ei ollut keskustelupalstoja, joilla kilpailtiin siitä, kuka oli paras äiti ja kuka pilasi lapsensa lonkat kantamalla tätä rintarepussa kantorepun sijaan. Varmasti tuolloinkin oli äitejä, jotka tunsivat paremmuutta kollegojaan kohtaan toimiessaan kasvatuksellisesti mielestään ainoalla oikealla tavalla, mutta nuo näkemykset eivät päässeet leviämään samalla tavalla kuin nyt internetaikakaudella.

Äitini sanoi myös, että välillä on täydellisen OK olla myös itsekäs. Lapsen kanssakin. Yritän muistaa sen jatkossa.