Kuvitelmat vs. todellisuus

Kuvitelmat ja todellisuus eivät aina kohtaa elämässä - ja lapsiperhe-elämässä vielä harvemmin. Tiedättehän ne kaikki idyllisten perhelomien mainokset, joissa iloiset ja ennen kaikkea puhtaat lapset nauttivat lomasta vanhempiensa kanssa? Paidoissa ei näy suklaatahroja, pienet kädet eivät ole liiskautuneesta banaanista tahmaiset ja kukaan ei kiukuttele siksi, että rantahiekan lapioiminen omaan tai toisen suuhun kielletään? Ne mainokset ovat kuvitelmaa. Todellisuus on äänekkäämpi, likaisempi ja, no, stressaavampi.

Finnmatkat.fi

Paha vain että itsekin sitä sortuu yhä vieläkin luomaan epärealistisia kuvitelmia lasten kanssa tehtävistä reissuista ja retkistä. Hämmästyttävintä on, että todellisuus onnistuu yllättämään aina: asiat eivät menneetkään niin jouhevasti kuin mielikuvissani! Minua on huijattu! Lapset eivät kävelekään hymyillen käsi kädessä jokirantaa pitkin, vaan säntäilevät päättömien kanojen tavoin sinne tänne, suuttuvat kun eivät saa haluamaansa (eli kaikkea näkemäänsä), ja pian puhdas paita täyttyy suklaajäätelötahroista. Vanhempien hermoja kiristää ja otsalle kohoaa tuskanhiki, kun yrität kaivaa yhdelle vesimukia toisen rimpuillessa käsipuolessa.

Tällaista paitaa ei näy lomamainoksissa - eikä toisaalta aina omissa mielikuvissanikaan.

Lomamainosten ja omien kuvitelmien lisäksi petollisia ovat myös ne lapsiperheblogit, joissa elämä kuvataan juuri niiksi mainosten puhtaiksi valkoisiksi paidoiksi ja röhnättömiksi naamoiksi. Tai siis toivon, että nämä blogit ovat petollisia ja niiden pitäjät valikoivat julkaistaviksi kuviksi ne minuutti puhtaiden vaatteiden vaihtamisen jälkeen otetut, joita varten lasten naamatkin on juuri pyyhitty kostealla paperilla. Sillä jos jonkun lapset oikeasti näyttävät siltä, olen tainnut missata jotain oleellista vanhemmuudesta, kuten luvun nimeltä Näin pidät lapsesi puhtaana.

- - - - -

Tulevaisuudessa yritän jälleen kerran pitäytyä realismissa ja unohtaa kuvitelmat auvoisista perheretkistä, joita eivät väritä lukuisat likatahrat, poskeen liiskautunut karjalanpiirakan täyte ja väsymyskiukkukohtaukset (jotka sentään onneksi ovat meillä melko harvinaisia - paitsi ehkä aikuisten taholta). Loppujen lopuksi, eikö puurotukkainen ja likanaamainen taapero olekin aika suloinen? Onhan?

Edessä liikunnantäyteinen junamatka

Ohops. Tuli tahaton blogaustauko. No nyt täällä ollaan taas, entistä nuhjaisempina helteen ja lapsiperhe-elämän jäljiltä entistä ehompina.

Lähdemme sunnuntaina mökkeilemään Keski-Suomeen. Koska vanhempani suuntaavat sinne jo tänään autolla ja koska itse menemme junalla, pakkasin jo eilen vanhempieni mukaan pari kassillista tavaraa. Ajattelin ensin, että eipä tuollaiselle kolmen ja puolen päivän mökkireissulle juuri mitään tarvitse ottaa mukaan. Mutta sitten muistin Ipanan olemassaolon ja siitä koituvat pienet pakkauslisät.

Nimittäin:

- t-paitoja, shortseja, pitkähihaisia ja pitkälahkeisia aika iso kasa, sillä puolitoistavuotiaan, itse syömistä opettelevan vaatteilla on tapana likastua tunnistamattomiksi noin vartissa.

- nokkamuki, muovilusikka ja -haarukka, ruokalappu

- sadetakki, kurahousut ja saappaat (koska täytyyhän Ipanan päästä tonkimaan pihamaata ja työntämään suuhunsa koppakuoriaisia ja kastematoja myös sateella.)

- d-vitamiinitipat, varalta särkylääkkeet, nenäsuihke, pari purtiloa voiteita ihottumaan

- huvitusvälineistö - eli pikkuautoja, kirjoja, hiekkaleluja ja palloja (jotta lapsi kiinnittäisi välillä huomionsa muuhunkin kuin mökin terrorisoimiseen.)

- matkasänky, peitto, lakanat, unilelu

- pikkulasten aurinkorasva, aurinkolasit, lierihattu ja pyyhe

- varmaan vielä jotain, jonka olen onnistunut unohtamaan

- edit. vaippoja, paljon vaippoja! Ne onneksi voi ostaa periltä.

Se siitä kevyestä pakkaamisesta. On jotenkin nurinkurista, että perheen pienimmän matkatavarat vievät ylivoimaisesti eniten tilaa.

******

Pakkaamisen ohella toinen ohjelmanumero, jota odotan kauhulla innolla on edessä häämöttävä neljän tunnin junamatka. Junassa voisi olla ihan rentoa istuksia vaikka sadepäivänä: voisi lukea, ehkä vähän surffailla netissä, torkahdella, jutella matkakumppanin kanssa. Tämä siis, jos mukana ei olisi puolitoistavuotiasta ylienergistä ikiliikkujaa, joka ei jaksa istua paikoillaan puolta minuuttia kauempaa.

Saankin heittää hyvästit edellä mainituille aktiviteeteille ja valmistautua juoksemaan junan käytävää pitkin laukkaavan taaperon perässä. Ehkä pitää ottaa se urheilun kannalta. Neljän tunnin "ota kiinni jos saat" -leikki voidaan varmaankin laskea keskiraskaaksi aerobiseksi treeniksi.

Onneksi paluumatka luonnistuu autolla.

Hei se puhuu!

Ipana alkoi joitakin viikkoja sitten puhua yhä useampia sanoja. Toki sanoja oli jo ennenkin (kuten pallo, ei, kukkuu, tutti jne), mutta nyt niitä tuntuu tulevan koko ajan lisää. Tällä hetkellä sanavarastoon kuuluvat ainakin seuraavat sanat/sanonnat edellä mainittujen lisäksi: pyöä (pyörä), pyöii (pyörii), ätä/tätä (äiti; aiemmin olin "äijä"), pois, täällä, tänne, tonne, sinne, mennää, haaja (harja), tuai/tuoi (tuoli), nam nam, kukki (kukka), puu, mmmi (mummi), hauva, auva (vauva), kakka, sss (kissa), anna, tiitti (kiitti)... ja varmasti myös muita, joita en pysty nyt palauttamaan mieleeni.

Pari lauseenpoikastakin on tullut Ipanan suusta: "Sinne meni" ja "Tonne meni" sekä "Se on pallo". Kaksikielisyyskin näkyy jo hivenen; jokin aika sitten muksu alkoi sanoa aina välillä "O-ou!" ja nyt autoa kutsutaan välillä sanalla kaa (car). Usein se on myös brrrm-brrrm tai sitten renkaidensa mukaan pyöä.

On ihana seurata lapsensa kehitystä ihan kaikkineen, mutta puheen kehitys on vielä oikein ekstraihanaa. Yhtäkkiä se aluksi mykkä ja sittemmin silkkaa siansaksaa mongertava otus osaakin ilmaista itseään myös sanoin - melko alkeellisesti, mutta kuitenkin. On paljon kivampaa kun lapsi pyytää päästä pois rattaista tai syöttötuolista sanomalla "pois" kuin kitisemällä epämääräisesti. Ja on jotenkin hassulla tavalla palkitsevaa, kun se yhtäkkiä osaa yhdistää koiran haukkumisen aiheuttaman äänen kyseiseen eläimeen ja haukkumisen suuntaan osoitellen toteaa "hauva".

Toki väärinymmärryksiäkin syntyy. Anoppikokelaan koiran nimi on Cara, joten nyt Ipana luulee, että kaikki koirat ovat caroja. Jopa kaverin koriste-esinekoiraa kutsuttiin caraksi, samoin kissan fleksiä, sillä Carallakin on fleksi, joten Ipanan logiikalla fleksi = Cara. "Kala" tai "Kaja" vain kaikuu milloin ikinä näköpiirissä on koira tai edes jotain koiraan viittaavaa. Ipanan mielestä se on synonyymi hauvalle ja sillä siisti.

Itse tuottamansa puheen lisäksi Ipana tietysti ymmärtää satakertaisen määrän sanoja ja lauseita. Välillä oikein yllätyn siitä, että miten se nyt tuonkin tajusi ihan oikein. Toki odotan innolla, että puhe ja puheen ymmärrys lisääntyvät entisestään, mutta tavallaan juuri tässä vaiheessa on oma uniikki hohtonsa; siinä, että joka päivä Ipana yllättää minut jollain uudella sanalla. Vanhemman lapsen kohdalla puhe on itsestään selvää, kun taas taaperon kanssa kaikki on uutta ja täynnä oppimista.

Ja toki myös äidillistä ylpeyttä, joka huimaa päätä aina, kun elämäni keskipiste päästää suustaan jonkin uutta sanaa muistuttavan äännähdyksen.

Rengastettu

Menin viime perjantaina kihloihin - kolmatta ja viimeistä kertaa, ja tällä kertaa aion myös päätyä naimisiin asti. Kosinta oli ihana, ilta oli ihana ja sormus vasemmassa nimettömässä tuntuu ihanalta kun tietää, että se merkitsee liittoa ihanan miehen kanssa. Ja ennen kaikkea oikean miehen kanssa. Tällä kertaa en ole liian nuori ja päättämätön, enkä suhteessa epäkunnioittavaan ja ilkeään mieheen. Olen sen kanssa, jonka vierellä haluan vanheta, ja niinpä kihlaus tuntuu täsmälleen oikealta.

Kihlaus merkitsee luonnollisesti naimisiin menoa, joka puolestaan merkitsee häitä. Niinpä olenkin viettänyt pari viimeistä päivää googlaillen mahdollisia juhlatiloja, kirkkoja, pitopalveluita ja vähän häämekkojakin. Muilla asioilla ei toki vielä ole kiire kun aikaa häihin on vuosi, mutta juhlatila pitäisi kyllä löytää pikimmiten, sillä ne ovat melkoisen varattuja jo nyt. Parista paikasta olenkin jo saanut eioota niille päivämäärille, joille häitä suunnitellaan.

Mikä tahansa paikka ei käy, sillä sen tulisi olla kohtuuhintainen, sijainniltaan toimiva, noin sata henkeä vetävä, tottakai viihtyisä ja vielä lisäksi sinne pitää saada tuoda omat juotavat. Tähtäimessä on nyt yksi nimenomainen tila, ja huomenna varmaan kuulenkin, onko heillä vapaata haluamanamme ajankohtana.

Summa summarum: Häästressi on hyvä aloittaa vuosi ennen h-hetkeä.