perjantai 26. heinäkuuta 2013

Minä poljen, sinä nautit

Kevennys on alkanut hyvin. Takana on nyt kaksi viikkoa keveämpää elämää ja olo jo huomattavasti parempi. Ensimmäinen viikko meni totutellessa jo senkin takia, että olin silloin vielä flunssassa ja siis kykenemätön sen suurempaan kuntoiluun. Silloin keskityinkin enemmän ruokavalion tarkkailuun. Toisella viikolla aloitin liikunnan ja pyöräiltyä onkin tullut nyt joka päivä, lisäksi olen tehnyt lihaskuntotreeniä kotosalla. Olen luottavainen sen suhteen, että jatkokin sujuu hyvin - varsinkin, kun en aio olla liian ankara itselleni.

Pyöräily on loistava kuntoilumuoto lapsen kanssa. Kesän parhaimpia ostoksia ovatkin vastikään hankkimani pyöräistuin ja pyöräilykypärä lapselle. Ipana suorastaan rakastaa pyörän kyydissä istumista - niin kiihkeästi, että suuttuu matkan päättyessä - joten lapsen viihdyttäminen ja kuntoilu hoituvat yhdellä iskulla. En tiedä, kuinka pitkälle saisin polkea ennen kuin Ipana kyllästyisi kyydissä istumiseen. Ainakaan raja ei ole vielä tullut vastaan. Polkiessani takaatani kuuluu hyväntuulista juttelua, "Hui!" -huudahduksia esimerkiksi mopon ohittaessa meidät ja puille ja kukille vilkuttelua "Ei, ei" -toivotusten (= Hei, hei) säestämänä.

Ja tosiaan, mikäs siinä istuskellessa, kun joku muu tekee työn vauhdin hurman eteen.

Lähtövalmiuksissa.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Taaperodraamaa

Perheen pienimmästä on viime päivien aikana kuoriutunut melkoinen drama queen. En tiedä onko kyse vieläkin vähän puolikuntoisen Ipanan flunssan takia herkemmästä mielialasta vai jo tuloaan tekevästä uhmasta, mutta jos jokin ei mene pikku-ukon mielen mukaan, on seurauksena lattialle heittäytyminen ja nyrkeillä lattian/ilman takominen, vihaisen huudon saattelemana tietysti. Reaktio on niin koomisen näköinen, ettei sille voi olla nauramatta - mikä ei tietenkään vähennä kiukun määrää.

Ja ne syyt draamailulle voivat olla mitä vain. Juuri äsken, tätä kirjoittaessani, Ipana raivostui siitä ettei saanut huiskia yhden lelunsa kanssa tietokoneen näppäimistöä. Myös tahallisen veden läikyttämisen kieltäminen, sen estäminen, ettei napero kolauttele kirjalla/harjalla/kaukosäätimellä meitä muita päähän tai banaanin tarjoaminen silloin, kun lapsen ei tee sitä mieli (siis pelkkä tarjoaminen, ei tuputtaminen) voi saada aikaan pienimuotoisen raivarin.

Paitsi kiukkukohtauksilla, Ipana esittelee omaa (valtavan lujaa) tahtoaan myös tekemällä juuri sitä mikä kielletään, ja vielä juuri kieltämisen jälkeen. Tuossa äskettäin napero heitti maitomukinsa lattialle, jonka ansiosta sai tietysti torumista osakseen. No, hetken päästä lapsonen pyysi vettä - ja heti saatuaan mukin käteensä heitti sen uudelleen lattialle. Ja tietysti suuttui kun ei saanut mukia enää kolmatta kertaa.

Tällä hetkellä tämä draamailu lähinnä huvittaa, enkä ota sitä liian vakavasti. Kiukku menee parhaiten ohi kun siihen ei kiinnitä liikaa huomiota. Mietinpä vain, onko tämä nyt sitä "oikeaa" uhmaa vai kipeydestä johtuvaa oikuttelua. Olen meinaan lukenut jostain puolitoistavuotisuhmasta, joka tulisi ennen sitä varsinaista uhmaikää.

Onneksi napero on edelleen pääpiirteissään hyväntuulinen, mitä nyt välillä heittäytyy maahan lattiaa takomaan.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Puolitoista vuotta elämäniloa

Puolitoista vuotta sitten tähän aikaan olin aikamoisten tuskien armoilla. Pusersin Ipanan nimittäin ulos sisuksistani 12.1.2012 kello 23.41 mikä tarkoittaa sitä, että tänään on pienen miehen puolitoistavuotispäivä. En nyt sentään puolikkaita vuosia ala lapsen kohdallakaan sen kummemmin juhlia, mutta jotain pientä halusin naperolle tämän päivän kunniaksi ostaa. Niinpä hän sai 'Bakkan' eli Mikki Hiiri -pehmolelun. (Jostain mystisestä syystä Mikki on Ipanan kielellä Bakka.) Mummiltaan lapsi sai muumipaidan ja -housut - tai siis maamipaidan ja maamihousut.

Lahjaksi olisi varmasti riittänyt myös saippuakuplien puhallustuokio.
Mitä sitten kuuluu puolitoistavuotiaan elämään? Pelkkää hyvää, jos jätetään laskuista tällä hetkellä jylläävä flunssa ja silmätulehdus. Minulla on kunnia olla uskomattoman reippaan ja elämäniloisen pienen pojan äiti. Ipana on hyvällä tuulella pääsääntöisesti aina; mitä nyt kipeänä vähän kiukuttaa sekä silloin, kun kaikki jokin kiva kielletään. Yö- ja päiväunilta herätään hymyssä suin, aivan kuin lapsi olisi joka päivä iloinen yksinkertaisesti siitä, että on olemassa.

Puolitoistavuotias, lukemaan innokas.
Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!
Ipana nukkuu loistavasti (noin kaksitoista tuntia yössä ja siihen päälle vähintään kahden tunnin päiväunet), syö kaiken tarjottavan nirsoilematta ja lopun ajan riehuu pää kolmantena jalkana. Uskomattoman energinen tapaus, enkä ole ainut näin ajatteleva. Ja uskomattoman kaaho - jalat vie vaikka järki ei pysy mukana. Onneksi pahemmilta kolhuilta ollaan vältytty, ja pienempiä itketään joko pieni hetki tai ei ollenkaan.

Kaahoilusta puheen ollen...
Kun riehumiseltaan malttaa, Ipana tykkää lukea kirjoja (ja lehtiä, kuten ylempänä olevasta kuvasta näkyy). Iltasadusta on tullut niin tärkeä juttu, että lapsi juoksee edeltä kirjahyllyn luo jo pienestä vinkistä. Myös ulkoilma on naperon mieleen, ja ulos pitäisikin päästä koko ajan. "Mennää, mennää. Kennät!" vain kuuluu eteisestä, ja pian on äidin eteen rahdattu kengät Ipanan jalkaan laitettaviksi.

Ulkona on ihana olla, satoi...
...tai paistoi.
Sanavarasto on jo nyt melkoisen laaja ja uusia sanoja tulee koko ajan. Kynän kanssa heiluva Ipana haluaa "piitää" ja tiellä ajava "popo" (=mopo) kiinnostaa kovasti. Kun mikä tahansa - ihminen, eläin tai vaikka roskikseen lentävä vaippa - katoaa näköpiiristä, Ipana toteaa "Sinne menni". Naapurissa asuvat "Mmmi" ja "Vaavi", kotona puolestaan "Täti" (=äiti) ja "Viijje". Mummin läsnäolosta tietoinen napero ilmoittaa "Se o mmmi siälä" ja kun joku, vaikka jugurttipurkki, on tyhjä, kerrotaan siitä toteamalla "ei oo". Englanninkielisiä sanojakin on tullut jokunen lisää. Auto on edelleen "kaa" (=car), mutta nyt autolle voidaan myös jättää hyvästit toteamalla "Bai bai kaa".

Puolitoistavuotias saa puhua ruoka suussakin.
------

On se vaan niin ihana. Minun lapseni.

Aivan kuin ilme olisi vähän myrtsimpi heti kun joutuu jakamaan linssiluteen paikan äidin kanssa...

Vuoden päästä alttarilla, puolen vuoden päästä pukuostoksilla

Tänään on heinäkuun 12. päivä, ja se tarkoittaa kahta merkkipaalua: Ipanan puolitoistavuotispäivää sekä sitä että minun ja Miehen häihin on tasan vuosi. Ensimmäiseksi mainitusta kirjoitan myöhemmin erillisen postauksen, joten keskitytäänpä nyt niihin häihin - tai oikeastaan siihen, mitä tapahtuu niitä ennen, seuraavan puolen vuoden aikana.

Hääpukua pitäisi alkaa katsella puolisen vuotta ennen häitä. Tämä on useamman pukuliikkeen suositus, jota aion noudattaa koska en halua mitään paniikkia sen suhteen. Haluan että on aikaa etsiä Sitä Oikeaa pukua ja että mahdolliset korjaukset ehditään tehdä hyvissä ajoin. Niinpä tammikuussa haluan olla siinä kuosissa jossa tulen olemaan häissänikin, jotta osaan ostaa oikeanlaisen ja ennen kaikkea oikean kokoisen puvun.

Mistä päästäänkin elämäntapojen korjausliikkeeseen. Ne ovat nyt vähän lipsuneet; herkkuja on tullut syötyä liikaa ja liikuttua liian vähän. Tähän haluan muutoksen, ja se muutoshan ei tapahdu muuten kuin tekemällä. Olen vähän sellainen tyyppi, että tarvitsen jonkin selkeän kiintopisteen tavoitteilleni, ja häät ja hääpuku toimivat sellaisena mainiosti. Tarkoitus ei siis ole elämäntapojen muutos häiden takia, vaan toki oman hyvinvointini. Häät vain toimivat pienenä kipinänä projektille. Kun haluaa näyttää hyvältä omissa häissään, on konkreettinen syy tsempata itseään.

Kaunis puku, muttei välttämättä se, jonka valitsisin. Koska käsivarret ovat joka tapauksessa näkyvillä tulevassa puvussani, olisi kiva jos ne olisivat edes vähän treenatut.

Näin vartalonmyötäisessä puvussa olisi kiva näyttäytyä timmissä kunnossa.

Joten tästä se lähtee. Tosin liikunnan osalta se ei lähde tänään vielä yhtään mihinkään koska kärvistelen parhaillani flunssan kourissa. Ruokavaliota voi onneksi silti jo muokata, ja tänään olenkin kiinnittänyt siihen erityishuomiota. Liityin jopa kalorilaskuri.fi-sivustoon, jonne kirjaan syömiseni ja saan tietää paitsi sisuksiini haalitun energiamäärän, myös sen, miltä osin tuo määrä koostuu hiilihydraateista, miltä osin taas proteiineista ja rasvasta.

Turhan tiukkapipoiseksi en aio ruveta. Sillä pitäähän kesällä saada syödä jäätelöä ja tuoreista marjoista valmistettuja herkkuja...

torstai 11. heinäkuuta 2013

Periaatteet on tehty luovuttaviksi?

Vanhemmuus on täynnä periaatteita ja niistä luopumista. Omiini ovat kuuluneet muun muassa tutittomuus (annoin tutille periksi Ipanan ollessa kolmeviikkoinen), telkkarittomuus ennen kahta ikävuotta (piirretyt pyörivät esimerkiksi silloin, kun lapsi on kipeä tai sitten ihan vain siksi, että äiti saisi joskus juotua aamukahvinsa rauhassa) sekä totaalikieltäytyminen ruualla rauhoittelusta (nuhainen lapsi kiukuttelee kaupassa, ostokset pitäisi saada tehtyä ja laukusta löytyy banaani; lopputulos lienee arvattavissa).

Koska tavoitteeni ei ole olla mahdollisimman tiukkapipoinen äiti, yritän olla stressaamatta siitä, että periaatteista joskus joustetaan. Välillä se kuitenkin vähän ärsyttää; erityisesti silloin, kun periaatteista ei vain jousteta, vaan niistä luovutaan kokonaan. Olkoonkin, että toisinaan älyttömistä liian korkealle tähtäävistä periaatteista luopuminen on ihan perusteltua.

Jossain vaiheessa päätin, että opetan Ipanan puhumaan oikeaa suomea, oikein sanoin. Että puhuisin lapselle koirasta koirana enkä hauvana, kanista kanina enkä pupuna ja naisesta naisena enkä tätinä. Ipanalla oli kuitenkin oma tahtonsa tässä(kin) asiassa. Vaikka kuinka toistelin "Katso, tuolla menee koira, KOI-RA!", napero ei tarttunut syöttiin, vaan sen sijaan nielaisi mumminsa lausuman 'hauvan' mukisematta. Koirasta tuli 'auva' ja sitä se on edelleen.

Tuulimyllyjä, tai lapsen tapaa puhua pehmokielellä, vastaan taistelu on mielekästä vain tovin. Sitten siitä tulee turhauttavaa, ja sitten - no, sitten äiti myöntyy ja alkaa itsekin puhua hauvoista, pupuista ja tädeistä. Ja hummista.

-----------------------

Sitä tosin mietin, että olisiko yksi periaate - sukupuolineutraalia kasvatusta koskeva sellainen - lyönyt itsensä läpi ilman luovuttamistarvetta. Ipana nimittäin on kutsunut tädiksi myös Matti Nykästä ja Spidermania.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Mökillä

Olimme sunnuntaista keskiviikkoon eräällä mökillä Keski-Suomessa. En ole koskaan ollut varsinainen mökki-ihminen, vaikka olenkin mieluusti viettänyt päivän tai pari tuttujen ja sukulaisten mökeillä kerran kesässä tai kahdessa. Nyt kuitenkin oli niin kivaa, että olisin voinut jäädä sinne järven rannalle pidemmäksikin aikaa. Puitteet olivat kunnossa:





Eikä maisemissakaan ollut valittamista:




Parasta oli kuitenkin seura: Mies ja Ipana ja ensimmäisenä vuorokautena myös vanhempani. Ipana oli oma aurinkoinen itsensä, koko ajan hyvällä tuulella ja söi sekä nukkui hyvin. Itse asiassa se nukkui jopa paremmin kuin kotona - sikäli mikäli että se on mahdollista. Illat vähän venyivät, mutta niin tekivät aamutkin. Ensimmäisenä yönä lapsi nukkui kello 23-11, seuraavana kello 22.30-11.30 ja viimeisenä yönä kello 23-10.30. Ja tuo 12-13 tuntia hurahti kahtena yönä inahtamatta ja kolmantenakin vain yhdellä unikitinällä. Kenties järvi-ilmasto ja Ipanalle ominainen ikiliikkuvuus tekivät tehtävänsä.




Teimme mökillä tyypillisiä mökkijuttuja: grillasimme, saunoimme, uimme, pelasimme korttia ja söimme pihalta löytyneitä metsämansikoita. Mies oli grillivastaava, minä puolestani loihdin makeat herkut, vadelmapiirakan ja lättyjä. Ipana keskittyi syömiseen; kaikki oli "nam nam" tai vähintäänkin "nami". Ja napero oli ihan oikeassa - erityisesti Miehen savustaman lohen kohdalla.

Kaiken kaikkiaan mökkeily oli todella onnistunut. Kiireetöntä oleilua luonnon helmassa kahden suosikkipoikansa kanssa - mitä muuta voisi tyttö toivoa?