Taaperon suusta

Taaperon sanavarasto on laajentunut asteelle, jossa on mahdotonta listata enää kaikkia opittuja sanoja. Niitä kun on paljon, ja koko ajan tulee lisää. Varsinaisten oikeiden sanojen lisäksi on sanamuunnoksia, joiden merkityksen ymmärrän, vaikka se olisikin melko kaukana alkuperäisestä sanasta. Uusin tällainen on 'kuikki', joka tarkoittaa ruohonleikkuria. Mikki Hiiri on myös edelleen Bakka, syystä, jota kukaan ei ymmärrä.

Ipanalla kesti tovin ennen kuin 'äiti' alkoi tulla selvästi äänihuulilta. Nykyisin äitiä huudellaankin sitten ahkerasti, vaikka olisin ihan naperon vieressä. Joskus, kun ihmisiltä kysyttiin suomen kielen kauneinta sanaa, moni vastasi 'äiti'. Minusta se ei koskaan ole ollut erityisen kaunis sana, noin niin kuin sen puolesta, miltä se kuulostaa. En edelleenkään listaisi sitä sen perusteella kauneimmaksi sanaksi, mutta täytyy myöntää, että kuulostaahan se oman lapsen suusta tullessaan aika kivalta - ainakin niin kauan kuin sitä ei karjuta raivoisaan sävyyn kieltäessäni lapselta jotain.

Tähän mennessä ei ole näkynyt merkkejä siitä, että Ipanan puheen kehitys viivästyisi kaksikielisyyden takia. Lapsi puhuu paljon, ja vaikka kaikki suusta tulviva sanavyöry ei ole aikuisesta ymmärrettävää, on joukossa enemmän ja enemmän ihan oikeita sanoja (tai niiden yritelmiä). Englanti ja suomi kulkevat sulassa sovussa rinnakkain: Välillä auto on 'uuto', välillä puolestaan 'kaa'. Joskus toivotetaan "hei, hei äiti", toisinaan puolestaan "bai, bai mami". Kun ruoka loppuu, se voidaan ilmoittaa toteamalla "poppu!" tai "ei oo", mutta yhtä hyvin myös "oo gan!" (=all gone), tehostamalla puhetta käsien levityksellä.

Uskon - ja erinäisten tutkimusten ansiosta myös tiedän - että runsas kirjojen selailu ja lukeminen ovat auttaneet ja auttavat lapsen sanavaraston kehittymisessä. Missä muualla kuin kirjojen sivulla Ipana näkisi päivittäin kettuja, vuoria, mörköjä ja norsuja? On hirveä määrä asioita, joita lapsi ei olisi vielä nähnyt ilman kirjoja. Ja siten on myös hirveä määrä sanoja, joita ei olisi opittu ilman lukuhetkiä. Vaikken ihan aina jaksa tehdä kymmenettä hiekkakakkua tai pyörittää Ipanaa ilmassa tämän halutessa "pyälii" (eli koko ajan), en koskaan kieltäydy lukemasta hänelle. Hammasta purren luen vaikka kuusi kertaa putkeen saman kirjan, sillä uskon kirjoihin ja niiden kehittävyyteen ja toivon lapsenikin oppivan rakastamaan kirjoja. Tosin, hän taitaa rakastaa jo - niin hyvin ikiliikkujakin jaksaa keskittyä kirjan ääressä.

Sosiaalisesta mediasta ja läsnäolosta

Blogi jäi pienelle loppukesän tauolle. Nyt täällä ollaan taas, entistä aktiivisempina - mikä ei olekaan vaikeaa ottaen huomioon melko verkkaisen päivitystahdin.

Lueskelin eilen Nyt kun olet siinä -blogia, jossa oli hyvä teksti sosiaalisesta mediasta suhteutettuna lasten kanssa olemiseen ja erityisesti läsnäolemiseen. Vaikka oma sosiaalisen median käyttöni rajoittuu Facebookiin, oman blogini (tähän mennessä melko satunnaiseen) päivittämiseen ja muiden blogien lueskeluun/silmäilyyn, antoi kirjoitus ajattelemisen aihetta minullekin. Ja tajusin, että kyllä, liian usein itsekin silmäilen sitä älypuhelinta Ipanan läsnäollessa, vaikka koneen käyttöä olenkin rajoittanut lapsen valveillaoloaikana.

En ole kasvanut kiinni kännykkääni ja olen kyllä läsnä lapselleni: luen, leikin, teen hiekkakakkuja ja jahtaan riemusta kiljuen karkuun juoksevaa taaperoa. Silti avaan kännykän nettiselaimen liian usein - ja useimmiten aivan turhaan. Ja siihen haluan muutoksen. En halua lapsen oppivan, että älypuhelin/tietokone on niin kiinnostava juttu, että sitä pitää silmäillä monta kertaa päivässä. Että "äiti piirtää sulle ihan kohta auton, katson vain tämän yhden jutun ensin" - etenkin kun se "yksi juttu" on harvemmin mitään kovin kiinnostavaa.

Kotona lapsen kanssa olo ei sekään ole aina kovin kiinnostavaa. Sen tietänee jokainen pidemmän ajan kotona lapsensa kanssa ollut, myönsi sen ääneen tai ei. Loputtomat päivät täynnä aamupaloja, lounaita, välipaloja, vaipanvaihtoa, pukemista, saman kirjan lukemista, hiekkalaatikon reunalla istumista... no, se vain on joskus ihan todella tylsää. Sosiaalinen media on helppo tapa paeta sitä kaikkea toviksi aikuisten maailmaan. Ja satunnaiset paot ovatkin aivan ok. En vain halua, että satunnainen muuttuu jatkuvaksi ja läsnäoleminen puolivillaiseksi paikalla olemiseksi.

Koska en ole ehdoton tiukkisäiti muutenkaan, en ole sitä tässäkään asiassa. Satunnaisten sosiaaliseen mediaan suuntautuvien pienten pakoretkien lisäksi pidän kohtuullisena sitä, että katson lapsen läsnäollessa koneelta säätiedotuksen, maksan muutaman laskun tai kirjaan syömiseni käyttämääni online-ruokapäiväkirjaan.

Nollatoleranssi ei siis ole linjaus, mutta vähentäminen ja suurempi harkinta kyllä. Sosiaalinen media kun ei katoa mihinkään, vaikka puhelin jäisi yhä useammin sisälle ulkoleikkien aikaan tai sisällä ollessa ihan kokonaan toiseen huoneeseen. Aikuisten maailma saa kutsua sitten, kun lapsi tuhisee sängyssään.

Mökillä vol. 2

Noin kuukausi sitten kerroin miten hyvin viihdyin vuokramökillä Keski-Suomessa, vaikken mikään mökki-ihminen olekaan. Viime lauantain vietin kummieni mökillä, ja taas oli hurjan hauskaa. Kenties ikä on tehnyt tehtävänsä ja alan hiljalleen viihtyä paremmin rauhallisessa mökkimaisemassa kuin kaupungin vilkkailla terasseilla.

Mökkimaisema merelle,

Mökillä riitti menoa ja ääntä, sillä mukana oli Ipanan lisäksi hänen kaksi serkkuaan; lähes 11-kuinen serkuskatraan juniori sekä serkuksista vanhin, lokakuussa kaksi vuotta täyttävä taapero. Pelkäsin etukäteen etten ehtisi tehdä päivän aikana muuta kuin säntäillä Ipanan perässä, mutta yllättäen olikin helpompaa, kun mukana oli kavereita - taaperot pysyivät kauemmin yhdessä paikassa leikkimässä, kun vieressä joku toinenkin lotrasi kuravedellä ja maisteli hiekkaa.

Kolmen kopla.

Minä pääsin kokemaan pitkästä aikaa vähän vauhdin hurmaa, kun hyppäsin vedettävän "patjan" kyytiin kummisetäni kiskoessa sitä vesiskootterilla. Oli sitä hauskempaa, mitä enemmän oli vauhtia! Näytinkin sedälleni vähän väliä käsimerkein että kovempaakin saa mennä - ja lopulta mentiin niin lujaa että lensin kyydistä. Uudestaan kyytiin kapuaminen oli vähän haasteellista, mutta sitten mentiin taas.

Lähtövalmiuksissa.

Jii-haa!

Päivä oli oikein onnistunut. Koska paikalla oli niin monta aikuista, sain syödä ja kahvitellakin rauhassa. Tosin pidin varani, ettemme hairahtuneet uskomaan kollektiiviseen silmään - eli siihen, että kyllä joku niitä lapsia aina vahtii, kunnes kukaan ei vahdikaan kaikkien luottaessa siihen johonkuhun. Niinpä nimesin aina jonkun katsomaan Ipanan perään kun itse en ollut näköetäisyydellä.

Kun isäpuoli pitää kädestä, voi toisella kädellä vaikka raaputtaa pyllyä.

-----

Niin kivaa kuin mökkielämä onkin, ensi viikolla lomailemme suurkaupungissa. Keskiviikkona nimittäin suuntaamme kohti Pietaria. Pietarilainen arkkitehtuuri, venäläinen kuohuviini ja lukuisat sushiravintolat, here we come!

A Beautiful Body

Lukuisat naiset, äidit, ovat blogeissaan ottaneet osaa tähän haasteeseen, joka lähti liikkeelle valokuvaaja Jade Beallin A Beautiful Body Projectista. Haasteessa ja myös itse projektissa on kysymys raskauden "runtelemista" naisvartaloista ja ennen kaikkea siitä, että raskausarpinenkin tai muita muutoksia kokenut äidin vartalo voi olla kaunis. Itse näkisin tässä myös jonkinlaista vertaistukea, sillä on lohdullista nähdä raskauden, synnytyksen ja imetyksen muokkaamia vartaloita ja tajuta konkreettisesti, ettei ole todellakaan yksin muuttuneen kehonsa kanssa.

Haasteeseen kuuluu oman kehon tarinan kertominen kuvan kera - kuvan, joka paljastaa ne äitiyden tuomat muutokset, joita monet meistä niin kovin häpeävät. Koska olen pelkuri enkä tohdi paljastaa omaa puolialastonta vartaloani kaikelle kansalle, jätän kuvaosion väliin. Mutta tässä tulee tarinani:

Niin kauan kuin muistan, olen ollut tavalla tai toisella tyytymätön vartalooni. Rintani ovat olleet mielestäni liian pienet, jalkani liian paksut, vatsa väärän muotoinen ja varpaatkin rumat. Teini-iässä sairastin syömishäiriön enkä silloin tai koskaan sen jälkeen ole ollut mielestäni oikean kokoinen; laihimmillanikin minussa oli aina liikaa jotain. Välillä olen hetkellisesti hyväksynyt itseni, sitten taas hyökännyt omaa kehoani vastaan entistä raivokkaammin.

Raskausaikana painoni nousi kaikkiaan parisenkymmentä kiloa - josta onneksi suuri osa oli nesteturvotusta, joka lähti viikon, parin kuluttua synnytyksestä. Muutama kilo jäi ja niiden lisäksi alavatsani raskausarvet muistuttamaan elämäni mullistumisesta ja toisen elämän saattamisesta maailmaan.

Arpia on (aikaisempaa pehmeämmässä) alavatsassani maltillinen määrä, mutta aluksi en ollut sinut niidenkään kanssa. Jotakin uutta poikani syntymä sai kuitenkin aikaan itsetunnollisessa mielessäkin, sillä arvet eivät ole muodostuneet minulle sellaiseksi peikoksi kuin olisin luullut. Olen oppinut hyväksymään  ne - osana minua naisena, osana sitä kokemusta, jota ilman minä en olisi äiti.

Olen oppinut armollisemmaksi itselleni. Haluan edelleen keventyä ja kiinteytyä, hankkia takaisin sitä lihaskudosta, jonka eteen tein kovasti töitä aikana ennen äitiyttä. Mutta en enää ruoski itseäni jokaisesta syödystä suklaapalasta, jokaisesta virheestä kehossani. Kannan arpeni hyväksyen ja niiden aiheuttajaa hellien, sillä kuten sananparsi kertoo "Your body is not ruined. You're a goddam tiger who earned her stripes."

Sitä paitsi, mitä on muutama raskausarpi tuon hymyn ja noiden silmien rinnalla?