tiistai 29. lokakuuta 2013

"Minu!"

Otsikon huudahdus on se, mitä meillä kuullaan nykyään aika usein - etenkin, jos paikalla on toinen lapsi tai muu uhka Ipanan omaisuudelle. Itse asiassa ei sen tarvitse olla edes Ipanan omaisuutta, jota puolustetaan kiivaasti "Minu!" (=minun) -huudahduksilla; riittää, kun se on jotain, mistä poika sattuu tykkäämään. Tänään se oli uimahallin lastenaltaan sammakkolelu, joka kädessään napero katsoi kulmat kurtussa muita lapsia tuota huudellen, vaikkei kukaan edes yrittänyt ottaa lelua häneltä. Omistushaluisen huudahduksen saa poikkeuksetta aikaan myös erään kauppakeskuksen leikkipaikan pehmo-orava, jonka luo Ipana kiirehtii heti jos toinen lapsi yrittää edes lähestyä sitä: "Minu, ei sinu!"

On se kumma, miten lasta alkaakin aina kiinnostaa juuri se lelu, joka toisella on kädessä, vaikka aiemmin kyseinen esine ei olisi herättänyt mitään mielenkiintoa. Tästä saatiin taas mallia sunnuntaina, kun meillä oli kylässä ystäväpariskuntani vuoden ja kolmen kuukauden ikäisen lapsensa kanssa. Ipana saattoi olla keskittynyt johonkin ihan muuhun, mutta heti, kun annoin ystävieni lapselle jonkin lelun, oli Ipana vaatimassa sitä itselleen. Tietenkään en antanut, ja se sai aikaan taaperomaista kiukuttelua.

No, kehitysvaihehan se tämäkin vain on, yksi muiden joukossa. Tämä vain tulee kestämään jonkin aikaa - jostain nimittäin luin, että usein vasta nelivuotiaana omistushalu alkaa helpottaa ja lelujen jakaminen olla luontevampaa. Se ei silti tarkoita, etteikö jo nyt pitäisi ojentaa lasta, kertoa etteivät yhteiset lelut ole hänen ja että omia lelujakin saavat muut lainata.

Mutta joo, onhan tuo alle kaksivuotiaan omistushalu aika huvittavaa seurattavaa. Äskettäin Ipana katseli tietokoneelta pätkän Puuha-Peteä ja kommentoi "Minu Pete!".

tiistai 8. lokakuuta 2013

Sokeripaloja välipalaksi?

Törmäsin tänään lyhyeen kirjoitukseen vaahtokarkkipitsasta, jonka ravintolaketju Rax on lanseerannut ja suunnannut lapsille. Sitten kävin kaupassa, ja silmiin osui iltapäivälehden lööppi, jossa kohuttiin lasten välipalojen epäterveellisyydestä (ilmeisesti yhdistelmästä sokeri + lisäaineet). En löytänyt itse juttua netistä tähän hätään, mutta sen sijaan löysin toisen saman aihepiirin jutun, jossa kerrotaan lasten syövän liikaa sokeria välipaloissaan. Juttu on kolmen vuoden takaa, mutta asia on tuskin muuttunut miksikään muutamassa vuodessa.

Vaahtokarkkipitsa. Lähde: future.vuodatus.net

Ilmiö ei ole uusi eikä sinällään mitenkään kohahduttava, vaikka sen pitäisi olla. Sen pitäisi olla sitä ennen kaikkea vanhemmille, sillä kotoahan lapsi oppii ruokailutottumuksensa. Pieni lapsi syö sitä mitä tarjotaan, ja isompi sitä, mihin on tottunut. Jos jo pienenä totutaan sokerisiin jugurtteihin, sokeripillimehuihin, karkkiin, vaahtokarkkipitsoihin, suklaamuroihin ja niin edelleen, ei ole mikään yllätys, että terveelliset ruokailutottumukset ovat myöhemminkin hukassa.

Yhdessä pillimehussa on sokeria noin kahdeksan sokeripalan verran. Syöttäisitkö lapsellesi kahdeksan sokeripalaa välipalaksi? Niinpä.

Kun olin lapsi, kauppareissujen yhteydessä ei koskaan herunut karkkia eikä pillimehuja. Karkkipäivä oli perjantaisin, jolloin minä ja veljeni saimme isovanhemmiltamme jonkin verran herkkuja. Karkkipäivän ulkopuolella karkkia ei ostettu eikä tarjottu (reissutuliaiset, synttärit ja joulut toki erikseen), ei myöskään sipsejä eikä muuta roskaruokaa. Pikaruokalakäyntejä muistan lapsuudestani pari-kolme, ja nekin vähän vanhemmalla iällä. Ja huom., tämä oli ennen kuin terveysasioista - sokerin haitallisuus mukaan lukien - kohuttiin nykyisellä tavalla.

Ehkä osittain omien kokemusteni, mutta myös tiedostamisen, oman pohdinnan ja ennen kaikkea lapseni hyvinvoinnin takia en nyt itse äitinä halua tuputtaa lapselleni sokeria. Karkkia hän on hädin tuskin maistanut, jäätelöä, pullaa ja piirakkaa kyllä, mutta vain erikoistapauksissa, joihin lukeutuvat kyläily ja synttärijuhlat. No okei, koska en ole täydellinen äiti tässäkään asiassa, on lapsi pari kertaa maistanut myös kotona leivottua marjapiirakkaa ja Digestive-keksiä, mutta harvoin - ja tulevaisuudessa vielä harvemmin, sillä olen nyt ajatellut tätä asiaa entistä enemmän. Lapsi ei tarvitse sokeria mihinkään, ja mitä vähemmän hän sen makuun pääsee, sitä vähemmän osaa sitä kaivata.

Vihanneshullun Ipanan unelmavälipala. Lähde: vivalahenni.blogspot.com

Äkkisältään asiaan perehtymätön ja elintarvikkeiden ravintosisältöjä tutkimaton voisi luulla, että lapsen sokerinsaanti pysyy kurissa, kun vältetään karkkia, jäätelöä ja sokerimehuja. Sudenkuoppia on kuitenkin paljon laajemmalti, ja syviä sellaisia löytyy esimerkiksi jugurtti- ja murohyllyltä. Ärsyttää, että juuri lapsille suunnatuissa jugurteissa tuntuu olevan eniten sokeria, samoin lasten muroissa. Eikö olisi loogisempaa suunnata lapsille niitä terveellisimpiä tuotteita, sillä kasvava lapsi tarvitsee ravitsevaa ruokaa, ei sokeripommeja. Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että ihan tavallisissakin maustetuissa jugurteissa ei sokerissa säästellä. Itse olen joitakin kertoja sortunut tarjoamaan lapselleni näitä tavallisia jugurtteja, mutta onneksi hän on pienestä pitäen tottunut syömään maustamatonta luonnonjugurttia joko sellaisenaan tai omatekoisen (vähäsokerisen) omenasoseen, mustikoiden tai muun vastaavan kanssa.

Dr. Otkerin Paula Persikkatäpläjogurtissa on yli 17 grammaa sokeria (= n. 7 sokeripalaa).

Jokainen vanhempi tekee omat valintansa, enkä yritä tässä nostaa itseäni jalustalle siksi, että syynään sokeripitoisuuksia enemmän kuin joku toinen. Monessa muussa asiassa suoritukseni vanhempana saattaa olla heikompi kuin niiden vanhempien, jotka tässä asiassa toimivat eri tavalla. En usko, että kovinkaan moni vanhempi tahallaan tekee lapselleen hallaa sokeriherkkuja tarjoamalla; ehkä se on enemmänkin tietämättömyyttä, saamattomuutta, halua tehdä lapsi onnelliseksi (koska onhan sokeri hyvää). Muistutukseksi kuitenkin: sokerin tuoma mielihyvä on kovin lyhyt verrattuna elämän mittaisiin terveellisiin ruokailutottumuksiin ja niiden tuomaan hyvinvointiin.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Lihattomasta lokakuusta

Lähdin mukaan Docventuresin Lihattomaan Lokakuuhun hetken mielijohteesta. Näin facebookissa linkin haasteeseen ja ennen kuin huomasinkaan, olin klikannut "liity" -laatikkoa. Nyt lihattomuutta on takana vajaa viikko ja olo todella hyvä, jotenkin kevyt mutta silti energinen.

Miksi sitten lähdin mukaan? No, monestakin syystä; haastakseni itseni, vähentääkseni lihan kulutusta (lokakuun jälkeenkin), tottuakseni taas kasvisruokien tekoon, pohtiakseni ruokailutottumuksiani niin eettiseltä kuin terveydelliseltäkin kantilta, opettaakseni lapsellenikin, että kasvisruoka voi olla ainakin yhtä hyvää ja ravitsevaa kuin liharuuat...

Kasvissyönti ei ole minulle mikään uusi juttu, olinhan aikanaan lakto-ovo-vegetaristi kuutisen vuotta. Myöhemmin aloin syödä kalaa, sitten kanaa ja lopulta myös jonkin verran punaista lihaa. Jälkimmäistä en tosin kovin kauaa ole syönyt ja lähinnä sen syöminen lähti laiskuudesta: kun mies teki ruokaa perheelle, oli helpompi syödä samaa kuin muutkin eikä lähteä säveltämään omia sapuskoja. Toki syynsä oli myös sillä, että mies tekee niin hyvää ruokaa, että siitä oli vaikea kieltäytyä...

Kunnes alkoi lokakuu ja haasteen myötä tajusin, että olin viime kuukausien aikana syönyt punaista lihaa oikeastaan ihan liikaa. Kyllä meillä syödään kalaa ja kanaakin, mutta aika paljon on myös punaista lihaa, ja sen syömistä halusin/haluan vähentää. Tämän kuun aikana en syö kanaa enkä kalaakaan, sillä haluan nähdä, miten kokonaisvaltainen kasvissyönti onnistuu ja tosiaan samalla myös perehtyä kunnolla kasvisruokaresepteihin. Niinpä lokakuun jälkeenkin voin kokkailla kasvisruokaa vaikka pari kertaa viikossa, ainakin itselleni ja Ipanalle.

Tähän mennessä ruokalistalla on ollut tomaattista porkkana-kikherne-linssipataa, kikhernepihvejä kahta laatua; ns. tavallisia ja fetalla höystettyjä sekä kasviskeittoa. Seuraavaksi aion kokeilla papupyöryköitä ja pikaiseen ruuantarpeeseen ostin quorn-leikkeitä pakastimeen. Kasvisruokien kokkaaminen on ollut kohtalaisen helppoa ja netistähän löytyy reseptejä vaikka kuinka. Maustamisessa on vielä vähän harjoiteltavaa - ensimmäiset kikhernepihvit jäivät liian miedoiksi ja toiseen satsiin taas heitin hieman liian tuhdin määrän pippuria.

Ipana ei ole protestoinut kasvisruokaa vastaan, päinvastoin se on maistunut hänelle hyvin. En tosin ole tarjonnut hänelle pelkkää kasvisruokaa, vaan hän on välillä syönyt miehenkin tekemiä sapuskoja. Tarkoituksena on kuitenkin vähentää hänenkin punaisen lihan syöntiään, sillä terveellistähän se on vain hyvin kohtuullisissa määrin. Ajattelin, että lokakuun jälkeen hyvä jako voisi olla vaikkapa seuraava: kaksi kertaa viikossa kalaa, kerran tai kaksi kanaa, kerran tai kaksi kasvisruokaa ja kerran tai kaksi punaista lihaa. Kalan määrä saisi pysyä vakiona - onhan se tosi terveellistä - ja näitä muita voisi sitten vaihdella, mutta kuitenkin niin, että punaista lihaa syötäisiin max. kahdesti viikossa. Tämä koskee siis minua ja lasta - mies saa päättää omasta ruokavaliostaan itse ja samalla myös tyttärensä ruokavaliosta.

Hassua, että vielä nykyisinkin monilla on niin suuria ennakkoluuloja kasvisruokia kohtaan. Sosiaalisesta mediasta on Lihattoman Lokakuun puitteissa saanut lukea monia epäluuloisia kommentteja kasvisruuasta. Usein se määritellään "pelkän salaatin puputtamiseksi" ja kasvissyöjiä kutsutaan "porkkanan purijoiksi". Tosiasiassa kasvisruoka voi olla ihan yhtä ravitsevaa kuin liharuokakin ja proteiiniakin siitä saa kun vain tietää, mitä proteiinipitoiseen kasvisruokaan tarvitaan. Itsehän treenaan kolme kertaa viikossa salilla ja teen lisäksi pari aerobista harjoitusta, ja hyvin jaksaa kuntoilla kasvisruokavaliollakin! Ei siihen lihaa tarvita että lihakset vahvistuu. ;)