Suuri joulupukkihuijaus

Luin jokin aika sitten kirjoituksen rehellisyydestä, ns. valkoisista ja ei niin valkoisista valheista sekä luottamuksesta. Siinä sivuttiin myös tähän vuodenaikaan ajankohtaista huiputusta, jolla lapsia vedätetään sata-nolla: joulupukkia. Joulupukkivalhetta kritisoitiin muun muassa siitä, että se rikkoo lapsen ja vanhemman välisen luottamuksen; että vaikka valhe tekisi lapsuuden jouluista taianomaisempia, lapsi ei totuuden paljastumisen jälkeen enää voi uskoa, etteikö vanhempi voisi valehdella hänelle muistakin asioista.

Pidän itseäni aika rehellisenä ihmisenä. Erityisesti lähimmissä ihmissuhteissani pyrin olemaan suora ja rehellinen silloinkin, kun valhe olisi helpompi tie. Odotan samaa myös läheisiltäni, ja haluan kasvattaa lapsenikin luottamaan totuuteen ja karsastamaan valhetta. Onhan minut itsenikin kasvatettu niin. Ja kuitenkin minulle valehdeltiin joulupukista, ja minä aion valehdella lapselleni joulupukista. Ristiriitaista? Ehkä jonkun mielestä.

Lapsuuteni joulut olivat melkeinpä vuoden parasta aikaa. Muistelen sitä tunnelmaa vieläkin suurella lämmöllä. Vanhempani panostivat jouluun täysillä, enkä tarkoita tällä pelkästään lahjapuolta, vaan sitä kokonaisuutta, jonka eteen he tekivät töitä antaakseen meille lapsille parhaan mahdollisen joulun. Oman mausteensa tunnelmaan toi vahva lapsen usko joulupukkiin. Mikään ei ollut jännittävämpää kuin aattoillan odotus, ja kun joulupukki sitten vihdoin saapui lahjasäkkeineen, olin revetä liitoksistani innon-, jännityksen- ja ilonsekaisin tunteineni. Aaton lisäksi koko joulun aikaa sävytti tietty taianomainen ja salaisuuksilla verhottu tunnelma, jota en ole unohtanut tähän päiväänkään mennessä.

Siellä se tekee muistiinpanojaan lapsista - ja miksei aikuisistakin,

Äitini paljasti minulle totuuden joulupukista ollessani noin kuusivuotias, ennen kuin menin kouluun. Hän halusi kertoa sen minulle itse, jotten kuulisi sitä koulukavereilta tai pahimmillaan joutuisi kiusatuksi sen vuoksi, että uskoin yhä pukin olemassaoloon. Muistan olleeni hyvin hämmentynyt totuuden valjetessa, mutten missään nimessä vihainen tai jotenkin traumatisoitunut siitä, että vanhempani olivat antaneet minun elää joulupukkivalheessa. En menettänyt luottamustani heihin enkä nyt aikuisiälläkään koe, että he olisivat tehneet mitään kyseenalaista antaessaan minun uskoa tähän maagiseen satuhahmoon.

Koska oman lapsuuteni joulut olivat niin satumaisia ja jättivät niin ihanat muistot, haluan tarjota saman kokemuksen myös omalle lapselleni. En ole joutunut hetkeäkään miettimään joulupukkivalheen moraalisuutta. En vain kertakaikkiaan osaa nähdä sitä moraalisena ongelmana. Mielestäni kaikkea elämässä ei tarvitse ottaa niin hirvittävän vakavasti. Kaikki mahdollinen ei traumatisoi lapsia. Päinvastoin koen että joskus lapsille on ihan hyvä tarjota pala satumaailmaa ja joulun taikaa; kyllä he ehtivät oppia elämän realiteetit vielä moneen otteeseen. Ja jos totuuden kertomisen sitten aikanaan hoitaa hellävaroen ja viisaasti, en usko siitäkään koituvan negatiivisia kokemuksia.

Sitä paitsi, on ihana päästä taas osalliseksi siitä lapsen uskosta ja joulun taiasta, joka oli niin kutkuttavaa silloin aikoinaan...

www.joulupukki.fi

Vanhuuden merkkejä?

Kolmeakymmentä lähestyvässä (okei, okei, ylitän tuon maagisen rajapyykin vasta reilun kahden vuoden päästä) naisen mielessäni on tapahtunut muutoksia, jotka lienevät kertyneistä vuosista johtuvia. Tässä niistä muutamia satunnaisessa järjestyksessä:

1. En ole ollut koskaan mikään viherpeukalo tai edes aihepiiristä kiinnostunut. Kuitenkin viime keväänä koin jonkinlaisen herätyksen ja istutin paitsi erinäisiä kukkia, myös perustin kasvimaan! Myönnettäköön, että kasvimaa jäi vähän heitteille rikkaruohojen kitkemisen ja välillä kastelunkin suhteen, mutta tuli sieltä salaattia, tilliä ja jokunen herneenpalkokin. Ja yksi - tosin minikokoinen - porkkana! Kukkapenkkejä muistin hoitaa vähän paremmin ja lintujen syömiä orvokkeja (!!) lukuun ottamatta niihin istutetut kukat pysyivät hengissä koko kesän.

Daalioiden istutusta.

2. Olen aina arvostanut omatekoisia lahjoja, mutten koskaan ajatellut, että itse alkaisin valmistaa sellaisia - paria vuonna x kudottua joululahjakaulaliinaa lukuun ottamatta. Tänä vuonna on kuitenkin toisin. Osa lahjonnan kohteista tulee saamaan jotakin itse tehtyä joululahjaksi. Ei, ei villapaitoja eikä muutakaan yhtä suureellista, mutta omatekoista yhtä kaikki.

Omatekoinen lahja valmistumassa.

3. Leipomisesta olen tykännyt "aina", mutta viime vuosien aikana innostus on kasvanut kokonaan uusiin mittasuhteisiin. Haluan kokeilla uusia juttuja ja panostaa paitsi herkulliseen makuun, myös kauniiseen ulkomuotoon. Olen myös vähän perfektionisti enkä ole juuri koskaan täysin tyytyväinen luomusteni visuaaliseen puoleen - ehkä siksi, että mielikuvani lopputuloksesta on aina hienompi kuin todellinen lopputulos. No, harjoitus tekee mestarin ja sitä rataa.

Leivon kyllä muutakin kuin kakkuja.

4. Listan viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä: haluttomuus bilettää. Kyllä, luitte aivan oikein. Ja ei, en tarkoita totaalikieltäytymistä. Mutta jotenkin en vain saa siitä touhusta samalla tavalla jotain irti kuin vielä taannoin. Se on harvoin enää yhtä hauskaa - ja seuraavan päivän olotila on kaikkea muuta kuin hauska. Ei vain kiinnosta entiseen tapaan. Saan kiksejä ihan muualta, kuten vaikka salitreenistä ja muusta liikunnasta. Ja biletyshän on kuntoilun vihollinen, joten sitä suuremmalla syyllä kiinnostus ensin mainittuun on romahtanut. En usko että äidiksi tulo on ainut syy tähän muutokseen. Itse asiassa tiedän ettei ole. Kyllähän kiinnostus baareissa hillumiseen väheni roimasti lapsen syntymän jälkeen, mutta ehkä osittain ihan käytännön syistä: ei ollut aikaa eikä tilaisuutta. Nyt huomaan, että aivan viime kuukausina jokin on niksahtanut aivoissani sellaiseen asentoon, että useimmiten ei kiinnosta, vaikka olisi aikaa ja tilaisuuksia. Joskus toki, mutta yhä harvemmin. Keskityn mieluummin fyysiseen treeniin ja terveellisiin elintapoihin. Kamalan tylsää, eikö? Oikeastaan ei, ei minusta. On mukavaa voida hyvin, fyysisesti ja henkisesti. Ja tie siihen on ihan muualla kuin alkoholissa. Haluan olla hyväkuntoinen, en niinkään hyvässä humalassa (kello neljä aamuyöllä).

Vähemmän tätä...

...ja enemmän tätä.

* * *

Summa summarum, vuodet tekevät tehtävänsä. Mutta jos nämä ovat vanhuuden merkkejä, en pane pahakseni.

Mielikuvitusmaailma

Lapsen luovuudella ja mielikuvituksella ei varmaankaan ole rajoja. Kahta ikävuotta lähestyvä Ipana ilmaisee näitä kahta koko ajan selvemmin ja enemmän. Usein on selvää, että lapsi leikkii mielikuvituksellaan, toisinaan taas en ole varma, tietääkö hän leikkivänsä vai uskooko itsekin mielikuvituksensa tuotoksiin.

Esimerkiksi tänä aamuna aamiaispöydässä istuessaan Ipana osoitteli ikkunasta näkyvään metsikköön ja toisteli: "Sini kissa! Tualla!" Taapero-suomi -sanakirjan (eli minun) mukaan "sini kissa" on yhtä kuin sininen kissa. Sellaista minä en metsikössä nähnyt, mutta kaikesta päätellen Ipana näki - ja näky taisi vieläpä olla pelottava, sillä kun menin muutaman metrin päähän keittämään kahvia, lapsi hätääntyi ja höpisi edelleen sinisestä kissasta. Hetken päästä samalla suunnalla näkyi vaahtosammuttimen mukaan myös "monta hiili" eli monta hiirtä. En havainnut niitäkään.

Selvää ja tietoista mielikuvitusleikkiä sen sijaan on esimerkiksi "Oni ukkuu" -leikki, jossa taapero laittaa silmät kiinni, hengittää raskaasti ja on nukkuvinaan - tosin kurkistellen välillä toisen luomen alta, katsooko äiti. Usein Ipana esittää myös "äiti ukkuu" -vaatimuksen, ja sitten "nukumme" muutaman sekunnin, kunnes "herään" muka yllättyneenä. Tätä pitää välillä leikkiä aika monta kertaa putkeen.

Ipana myös kuvittelee yhden esineen toiseksi (esim. sukkaa voidaan ajeluttaa "autona") tai keksii itselleen tyhjästä mielikuvitusesineen. Hänet on nähty muun muassa tanssimassa ja soittamassa "huuliharppua" ilman siis oikeaa, kouriintuntuvaa huuliharppua, pidellen käsissään pelkkää ilmaa huuliharppumaisesti.

Aika näyttää, koska meille muuttaa ensimmäinen mielikuvitusystävä - vai onko sininen kissa jo sellainen...

Metsän siimeksessä

Meillä sairastellaan taas. Mies ja Ipana ovat räkäisiä, mutta itse en - ainakaan vielä. Toivon että säästyn tältä taudilta niin kuin säästyin viime flunssaltakin, jonka kourissa muut kärvistelivät viikkoja. Aiemmin sain aina Ipanalta kaikki sen haalimat pöpöt ja oltiin usein yhtä aikaa potilaina, joten nyt on melkein kummallista, että olen säästynyt taudeilta. Voisiko apua olla yhä terveellistyneestä (onko tuo edes sana?) ruokavaliosta ja säännöllisestä, runsaasta liikunnasta...? Niidenhän pitäisi parantaa vastustuskykyä. Jos elintavat ovat säästäneet mut viime aikojen flunssilta - tai edes auttaneet niiden torjumisessa - on siinä taas yksi lisäsyy jatkaa valitsemallani tiellä. Niin kuin nyt muutenkaan olisin siltä kauas poikkeamassa; sen verran hyvä olo on aina rankankin treenin jälkeen! (Okei, musta on tulossa sellainen ärsyttävä terveysintoilija, joka hehkuttaa fiiliksiään rasittavuuteen asti. ;) Varmasti teen aiheesta lähiaikoina vielä erillisen blogimerkinnänkin. Pahoittelen.)

Valitettavasti Onneksi lapset ovat siitä(kin) kummallisia tapauksia, että niitä ei pieni tai isompi flunssa vedä kovinkaan flaatiksi. Ainakin oma ikiliikkujani jaksaa vetää tavanomaista ralliaan räkäisenäkin. Kun yli 39 asteen kuumekaan ei lasta taannoin rauhoittanut, ei liene mikään ihme että pieni räkänokkaisuus ei vauhtia hidasta. Niinpä kävimme tänään aamupäivällä vähän purkamassa suurimpia energioita lähimetsässä. Olisihan tuossa vieressä ollut leikkipuistokin, mutta metsä on taaperosta jännempi paikka, ja onhan se täynnä aarteitakin: käpyjä, oksia, kaarnaa, sammalta...

Taaperoiden (ja isompienkin lasten) vanhemmat: muksu kannattaa viedä metsään! Lapsi oppii paitsi liikkumaan luonnossa, myös välittämään siitä. Ja tosiaan, metsään ei tarvitse roudata (hiekka)leluja, sillä sieltä löytyy kyllä millä leikkiä ja mitä tutkia. Uskoisin myös, että näillä luonnon antimilla leikkiminen kehittää mielikuvitusta enemmän kuin "valmiit" lelut.

Ja mikä parasta, metsä on oiva paikka myös taaperoiden suosikin, kukkuu-leikin leikkimiseen.

"Kukkuu!"

Lauseita joita en kuvitellut sanovani aikana ennen lasta

Taaperon kanssa eläessäni olen tottunut päästämään suustani mitä kummallisempia kieltoja ja kehotuksia - asioita, joita en olisi voinut kuvitella lausuvani silloin, kun olin vielä lapseton. Yleensä nämä jutut tulee sanottua rutiinilla vailla sen kummempaa mietintää ("Mitä mä just äsken sanoin??), mutta joskus niiden absurdiuden kuulee omissa korvissaankin. Muutama esimerkki:

"Hei älä töki kissaa porkkanalla."

"Ei, vessaharja ei ole lelu."

"Äiti ei voi ottaa sua syliin nyt kun istuu vessanpytyllä."

"Älä syö sitä kissan oksennusta!"

"Ajeluta sitä pikkuautoa jossain muualla kuin kisun päällä, jooko."

"Älä työnnä hiusneulaa korvaan. Äläkä nenään."

"Voi ei, taasko sä hait pissaista kissanhiekkaa kisun vessasta ja heitit sitä pitkin lattioita?!"

"Kiitos vaan mutta äiti ei halua suuhunsa porkkanasilppua sun suusta."

"Kyllä kakankin pitää välillä päästä uimaan." (Toim. huom.: tilanteessa jossa taapero itki potasta pyttyyn huuhdotun jätöksensä perään.)

Niin, näitä ja monia muita asioita minun ei tarvinnut sanoa entisessä elämässäni.

-----

Aiheen vierestä: Ipanan lempitouhuihin kuuluu tällä hetkellä "äiti ukkuu" -leikki eli leikki, jossa minä suljen silmäni ja olen nukkuvinani, kunnes sitten (muka) yllättäen "herään". Se saa poikkeuksetta lapsen naaman Naantalin auringoksi, vaikka leikki toistettaisiin 20 kertaa putkeen. (Jep, hulluilla on halvat huvit ja Ipanalla ilmaiset.) Tämä olisi myös minun lempileikkini - erityisesti aamuisin - jos vain leikinjohtaja antaisi venyttää sen nukkusmiskohdan muutamaa sekuntia pidemmäksi...

Näin viihdytät taaperoa, osat 1 ja 2

Elo taaperon kanssa on joskus vähän rankkaa - etenkin, kun taaperolla on päällä ns. äitivaihe, joka tarkoittaa äidin syliin kolmen minuutin välein kiipeämistä riippumatta siitä, mitä olen tekemässä, helmoissa roikkumista ja nonstoppina kaikuvia "ääiitiiii!" -huutoja. Ja kun ulkona on kurja ilma ja joudutaan edelleen vähän räkäisen naperon kanssa kökkimään sisällä kaksistaan. Jottei hermo menisi (äidin ja taaperon), on välillä kehiteltävä jotain vähän erilaista tekemistä. Dublotornien rakentaminen, samojen kirjojen lukeminen uudestaan ja uudestaan ja pikkuautojen ajeluttaminen kun alkavat pidemmän päälle lievästi sanoen turhauttaa, molempia.

No, kuin taivaan lahjana tähän tilanteeseen syliin putosi - tai siis postilaatikkoon kolahti - eilen Kaksplus-lehti, jossa oli vinkkejä taaperon viihdytykseen sisätiloissa. Poimin sieltä heti kokeiltavaksi makaronitaiteeksi ristityn aktiviteetin. Tarvikkeiksi riitti halki leikattu tyhjä muropaketti, desi jauhoja, vettä ja erilaisia keittiön kaappien perukoilta kaivettuja aarteita, meidän tapauksessamme pätkittyä spagettia, auringonkukansiemeniä, kaapissa jo vuoden pölyyntyneitä härkäpapuja ja vieläkin kauemmin koskemattomina seisoneita kuivattuja banaanilastuja.

Jauhoista ja vedestä kiehautin "liiman", jonka sitten levitin muropaketin puolikkaaseen (jonka päätysivut teippasin pitävimmiksi maalarinteipillä). Asetin tämän "kaukalon" jäähtyneine liimoineen pöydälle, viereen lautasellinen yllä mainittuja tykötarpeita ja Ipanan syöttötuoliinsa. Ta-daa, taideateljee oli valmis!

Ipana sai aika nopeasti juonesta kiinni, vaikka aluksi luulikin, että kyseessä oli ruokahetki - viittasihan siihen sekä pöydälle aseteltu lautanen että syöttötuolissa istuminen. Hyvin pian napero alkoi kuitenkin asetella papuja, banaanilastuja ja kumppaneita liima-alustalle. Ja pian totisen ankara keskittyminen vaihtui hymyyn.

Lopputulos on parhaillaan kuivumassa jääkaapin päällä. Kyllä se mielestäni monet modernin taiteen ilmentymät voittaa.

Kohta soitan Kiasmaan.

Perinteisen taiteen lisäksi harrastimme tänään Ipanan kanssa myös kulinaarista taidetta sämpylöiden leipomisen muodossa. Tai no, minä tein taikinan muksun ihmetellessä vieressä, ja minun pyöritellessäni sämpylöitä Ipana keskittyi taikinan läiskimiseen, puristeluun, repimiseen, tökkimiseen leikkiveitsillä, maisteluun ja jauhojen pöllyttämiseen muun muassa lattialle.

Näiden aktiviteettien ansiosta selvisimme loputtoman pitkästä aamupäivästä ja alkuiltapäivästä. Tällaiset toimet takaavat lisäksi sen, että äidillä riittää hommaa myös lapsen nukkuessa päiväuniaan - keittiö nimittäin on kuin pommin jäljiltä.