Paluu aikuisten maailmaan

Otsikkohan sen jo kertoo: edessä on paluu aikuisten maailmaan duplojen, hiekkalaatikon ja keinujen ääreltä. Sain oman alani töitä kesäksi ja toki otin paikan vastaan, monestakin syystä. Alan kilpailu on kovaa, joten yli kaksi vuotta pelikentältä pois olleena ei ole varaa jäädä kotiin enää pidemmäksi aikaa, kun työtä kerran tarjotaan. Rahakin on tiukassa, joten tieto yli kolminkertaisesta tienestistä nykyiseen verrattuna kiehtoo kovasti. Ja sitten ihan rehellisesti sanottuna välillä jo kaipaan ns. oikeisiin töihin (jos nyt toimittajan hommia voi sellaiseksi kutsua :P).

Lisäksi olen jatkamassa opintojani (vihdoinkin!), tosin tämän kevään ajan vielä samalla Ipanaa kotona hoitaen. Meillä on siis vielä nelisen kuukautta aikaa keitellä aamupuuroja, käydä leikkipuistossa, rakentaa ja rikkoa duplotorneja, ihmetellä pottaan ilmaantuneita tuotoksia, käydä pukemistaistoja ja niin edelleen. Toki kaikkea tätä teemme neljän kuukauden jälkeenkin, mutta emme kokopäiväisesti (tai no, Ipana tekee, minä en). Saa nähdä, mitä tulee ensimmäiseksi ikävä - tuskin ainakaan pukemistaistoja!

Myönnetään, vähän on jo haikea olo. Tulee suru puseroon, kun mietin pitkiä työpäiviä, sitä että joku muu lohduttaa päänsä kopsauttanutta lasta, että lapsi juoksee jonkun muun syliin ja... sniff. Toisaalta taas olen hyvinkin iloinen siitä, että minut halutaan töihin - minut, joka olen pitänyt täydellistä breikkiä alalta joulukuusta 2011 lähtien. Että pääsen tekemään sitä työtä mitä haluan tehdä ja kokeilemaan siipiäni taas muuallakin kuin hiekkalaatikon reunalla ja itkupotkuraivarien aikaan ruokakaupassa.

On tämä vähän ristiriitainen tunne. No, onneksi on illat ja vapaapäivät ja elämä kesän jälkeen. Syksyllä jatkuvat opinnot, ja työpäivä lyhenee koulupäiväksi jättäen minulle ja Ipanalle enemmän yhteistä aikaa - aikaa rakentaa ja rikkoa duplotorneja, keinua, tehdä hiekkakakkua ja niin, käydä niitä pukemistaistoja.

Reasons my son is crying

Kaksivuotias elää suuria tunteita. Välillä riemuitaan pienimmästäkin asiasta, kuten blenderin pitämästä äänestä äidin blendatessa aamiaissmoothietansa, välillä taas raivotaan naama punaisena mitä absurdeimmasta syystä. Jos aikuinen käyttäytyisi noin, olisi hän hyvin nopeasti jollakin mielialalääkityksellä - ellei jopa suljetulla osastolla.

Mutta kaksivuotiaalle - ja pienille lapsille yleensäkin - se on melko normaalia (toivottavasti!). Sen kertonee jo Reasons my son is crying -sivusto, josta löytyy lukuisia kuvia aikuisen näkökulmasta järjettömien syiden takia parkuvista lapsista. Ipanasta en ole kyseiselle sivustolle lähettänyt itkupotkuraivarikuvia, joten tässäpä hänen syitään katkeraan itkuun viime päiviltä ja viikoilta:

- Tyyppi istui rattikelkan kyydissä ja halusi vetää itse itseään. "Oni vetää" lapsi huusi kelkan naru käsissään ja luonnollisesti suuttui, kun se ei onnistunut.

- Lapsi halusi "siivota" lumista pihaamme isolla ulkoharjalla. Harja oli liian pitkä ja Ipanan kintaat liian kömpelöt, joten olihan tässä aihetta maahan heittäytymiseen ja raivosta karjumiseen.

- Istutin pojan pöydän ääreen maalaamaan. Vaikka eri värejä oli tarjolla kuinka, niitä olisi pitänyt saada jatkuvasti lisää - ja siis nimenomaan sitä ns. tuoretta väriä, hetki sitten pursotettu ei kelvannut. Lopputulema: raivari.

- Tyypille iski kakkoshätä kesken iltapalan. Ohjasin hänet potalle ja riisuin siksi aikaa ruokalapun. Tämä oli virhe, koska tietysti muksu olisi halunnut pinnistellä potalla ruokalappu kaulassaan. Miten ajattelematonta vanhemmuutta! Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava ja dramaattinen, kuvailisin housut kintuissa raivoavaa lasta koomiseksi näyksi.

Harjaraivo.

Aikaisemmin meillä on raivottu mm. seuraavista syistä:

- Ajattelemattomana äitinä menin tarjoamaan lapselle banaania, vaikka tokihan minun olisi pitänyt lukea hänen eleistään, ilmeistään ja ajatuksistaan, että nyt ei ollut otollinen hetki banaanille. Kysyin siis: "Haluatko banaania?" . Taapero vastasi heittäytymällä mahalleen ja takomalla lattiaa.

- Muksu olisi halunnut nähdä kun äiti sujahtaa lasten uimarenkaan läpi. En mahtunut --> karjuntaa naama punaisena ja leuka täristen.

Sitten on toki lukuisia, toistuvia syitä raivoon, kuten vaikkapa se, ettei viidentoista asteen pakkaseen voi mennä pelkissä sisävaatteissa. Tai ettei äiti osaa laulaa tyypin laulukirjasta osoittamaa laulua. Tai että pyyhe on väärän värinen. Tai ettei lusikka pysy lautasen reunalla täsmälleen siinä asennossa ja kulmassa kuin sen pitäisi. You name it.

Aika raskasta olla kaksivuotias, veikkaisin. Aika raskasta myös olla kaksivuotiaan äiti, välillä. Murrosikää odotellessa.

Tukka nutturalle

Nyt kun hääpuku on valittu ja tilattu, voikin siirtyä stressaamaan muista asioista, kuten hääkampauksesta, koruista, kengistä ja sen sellaisista. ;) Toki tiedän että häissä on lopulta kyse ihan muusta kuin morsiamen ulkoisesta olemuksesta, mutta pakko myöntää, että jopa minussa taitaa kuitenkin asua se pieni prinsessa, joka on nyt päässyt vauhtiin. :D Joten varautukaa: tämä blogi saattaa seuraavan puolen vuoden ajan vaihtua aika ajoin genreltään hääblogiksi. :)

Vaikka hääkampauksella ei vielä ole todellakaan mikään kiire eikä kampaustyyli itsessään ole edes ajankohtainen, olen ehtinyt jo sitäkin asiaa miettiä jonkin verran. Kampaaja nyt ainakin pitää aika pian varata, sillä voisin kuvitella, että joku muukin Turun seudulla asuva on menossa naimisiin heinäkuisena lauantaina, ja näin ollen kampaajat voivat olla pian hyvinkin varattuja ko. päivälle. Olenkin tässä yrittänyt löytää hyvää kampaajaa, joka tekisi myös häämeikin (ettei tarvitse juosta kahdessa paikassa The Päivänä), joka tekisi kummastakin koeversiot ja jonka hinta ei olisi ihan sieltä korkeimmasta päästä. Joitakin vinkkejä olen jo saanutkin, mutta päätös on vielä tekemättä.

Kampaajia googletellessani olen samalla googlaillut myös erilaisia hiustyylejä, joista ainakin tällä hetkellä suosikkini on jonkinlainen nutturakampaus. Olen saanut lapsesta asti kuulla, miten hyvin mulle sopii sellainen kampaus, jossa tukka on kammattu otsalta ylös, ja vuosien varrella olen ehkä itsekin kallistunut ajattelemaan, että sellainen tosiaan sopii mulle. Lisäksi mulla on tosi vapautunut olo kun tukka on kiinni eikä tarvitse murehtia sen valumisesta pitkin selkää (tai kesäkuumalla pitkän tukan aiheuttamasta kuumotuksesta!), joten siksikin eniten kiehtoo sellainen nutturatyyli. Voisin kuvitella, että sellaisessa olo olisi huoleton, ja se jos mikä lienee tärkeää Suurena Päivänä.

Yksi tyyli, johon tykästyin, on selkeä, korkea nutturakampaus, joka tulee niin ylös, että näkyy hyvin edestä päin katsottaessakin. Siihen sopisi koristeeksi "tiarapanta" tai hiusketju, jollainen koristaa mallin tukkaa näissäkin kahdessa esimerkkikuvassa:

Huntu on mulle nou-nou, mutta tuollainen lettiviritys nutturassa olisi hieno.

Toisaalta tykkään kyllä myös ei-niin-selkeistä ja silotelluista nutturoistakin. Tähän tapaan:

Tämä on takaa ja sivulta nätti, mutta edestä tukka saisi mennä suoraan ylös eikä sivulle.

Ja sitten nämäkin ovat tosi nättejä:

Huikea kukkakoriste!

Tässä tykkään tuosta letistä joka näkyy edessä - takaa kampaus saisi olla ehkä vähän korkeammalla.

Kääk, liikaa vaihtoehtoja!

Ps. Kuvat ovat googlen kuvahausta hakusanalla 'wedding hairstyles'.

Hääpukuostoksilla

Kävin tänään äitini kanssa sovittamassa hääpukuja turkulaisessa Fiancee-liikkeessä. Pukujen tilausaika on sellainen nelisen kuukautta, joten nyt oli hyvä aika löytää Se Puku. Ja löytyihän se - vaivaisen puolentoista tunnin sovittelun jälkeen! Päädyin pukuun, joka ei tangossa näyttänyt ollenkaan sellaiselta, jonka haluaisin. Jotenkin vain koko puku heräsi eloon puettuani sen ylleni ja sitten oli selvää, että se paitsi istui ihanasti, myös tuntui juuri oikealta. Pakkaa meinasi sekoittaa ainoastaan sellainen seikka, että seuraavaksi sovittamani puku oli melkein yhtä hieno - tosin tyyliltään aivan erilainen.

Kuvissa siis toiseksi paras puku.

Koska pidin molemmista puvuista hyvin paljon, asiaa piti hetki harkita. Halusinko (myyjän sanoin) keijukaismaisen puvun vai tyylikkään glamour-henkisen puvun? Jälkimmäinen näkyy kuvissa ja on siis puku, jota en valinnut. Valituksi tullutta pukua en esittele täällä blogissa ennen kuin sitten häiden jälkeen.

Kokeilin toki muitakin pukuja kuin noita kahta. Ne olivat juuri sitä, mitä hääpuvun ei kantajalleen tule olla: ihan kivoja. Kuten tämä tässä:

Kädet ovat hassusti, koska yritin peittää rintsikoiden olkaimet mallaillessani pukua. Tämän yksilön kohdalla tosin oli heti selvää että EI.

Tai tämä:

Ihan kivoja, ei sen enempää. Se puku, jonka valitsin, on paljon enemmän kuin ihan kiva. Muuten en olisi sitä valinnutkaan. 

Palvelu Fianceessa oli erinomaista. Ei ollut kiire, sain rauhassa sovittaa pukuja (halutessani useampaan kertaankin) eikä ilmassa ollut lainkaan sellaista painostuksen tuntua että osta, osta nyt. Päinvastoin, minua palvellut henkilö painotti moneen otteeseen että jos puku yhtään arvellutti, se ei ollut oikea puku. Kuten yltä näkyy, kuvia sai ottaa ja peilaillakin saattoi ihan niin kauan kuin halusi.

Kaiken kaikkiaan sovittelu oli oikein miellyttävä kokemus. Ja äiti oli varsin hyvä makutuomari! Tosin ihan ensimmäisen puvun kohdalla purskahdimme nauruun, sillä jotenkin se valkoinen runsaus vain näytti absurdilta, kun hetki sitten olin ollut arkivaatteet päällä. Onneksi silmä tottui nopeasti eikä mennyt ihan hihittelyksi koko sovitus.

Puku on siis nyt tilattu ja saapuu joskus toukokuun paikkeilla, jolloin on vuorossa "suuri sovitus". Siinä katsotaan muun muassa se, pitääkö pukua pienentää. Toivottavasti pitää, sillä tavoitteena olisi vähän vielä kaventua ennen sitä...

Mutta nyt pukuasia on hoidossa - ja häästressin aiheita yksi vähemmän!

Luomusynnyttäjä - sankariko?

Viime aikoina kehossani ja mielessäni on jyllännyt hienoinen vauvakuume, joten löyhästi siihen (eli vauvoihin) liittyen ajattelin kirjoittaa jo pitkään kielen päällä olleesta aiheesta, nimittäin synnytyksestä. Ei, ei omastani tällä kertaa, vaan synnytyksestä kivunlievityksen - tai sen puuttumisen - näkökulmasta.

Aika paljon näkee ja kuulee nykyään niitä äitejä, jotka puhuvat luomusynnytyksen puolesta. Luomusynnytys tarkoittaa synnytystä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, kuten epiduraalipuudutusta. Henkilökohtaisesti minulle on se ja sama, miten kukakin päättää lapsensa saattaa maailmaan, ja jos luomusynnytys on äidin mielestä se itselle paras vaihtoehto, niin go for it! Valitettavasti asiasta ei kuitenkaan läheskään aina puhuta pelkästään siihen sävyyn, että lääkkeetön synnytys sopi parhaiten itselle, vaan siitä tehdään usein jonkinlainen ihanne, tavoite, ja luomusynnyttäjästä jotenkin parempi synnyttäjä kuin lääkkeelliseen kivunlievitykseen turvautuvasta.

Ja juuri tätä näkökulmaa en ymmärrä. Tekeekö se naisesta todella paremman synnyttäjän - ja jopa paremman äidin - että päättää kärsiä synnytyskivuista vaikeimman kautta eikä ota vastaan tutkittua ja turvallista lievitystä synnytystuskaan? Onko luomusynnyttäjä muka jonkinlainen sankari tai ainakin enemmän sankari kuin lääkkeelliseen kivunlievitykseen turvautuja?`Minulle itsestäänselvä vastaus näihin kysymyksiin on 'ei', mutta niin ei näytä olevan läheskään kaikkien kohdalla. Olen törmännyt useisiin puheisiin ja kirjoituksiin, joissa luomusynnytystä pidetään jonkinlaisena meriittinä ja kunnia-asiana (tietenkään kaikki luomusti synnyttäjät eivät näin ajattele, onneksi!). Se on mielestäni vähän hassua. Eihän jalkaleikkauspotilastakaan nostettaisi jalustalle, jos hän kieltäytyisi puudutuksesta - itse asiassa häntä hyvin todennäköisesti pidettäisiin vähän hulluna. (Ja ei, tämä ei tarkoita että pitäisin luomusynnyttäjiä hulluina.)

Luomusti synnyttävät perustelevat päätöstään usein sillä, etteivät halua olla "mömmöissä elämänsä tärkeimmällä hetkellä" eivätkä myöskään halua syntyvien lastensa olevan näissä samoissa "mömmöissä". He kuulemma haluavat olla skarppina koko ajan ja tuntea mitä kehossa synnytyksen aikana tapahtuu. Nämä perustelut kuulostavat vähän hassuilta epiduraaliin turvautuneen korvissa, sillä kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, etten todellakaan kokenut olevani minkäänlaisissa mömmöissä puudutuksen takia. Se vei kivun hetkeksi pois (tai ainakin lievensi sitä) - that's all. Se ei tehnyt minua mitenkään vähemmän "skarpiksi" ja se jätti pienestä kivuttomasta lepohetkestä huolimatta runsaasti aikaa synnytyskivuille. Ei epiduraalipuudutuksen ottaminen tarkoita sitä, että koko synnytyksen läpi mennään tunnottomana! Minulle se tarkoitti parin tunnin lepotaukoa kaksikymmentä tuntia kestäneen tuskan pyörteissä. Ja niin, myöskään vastasyntynyt lapseni ei ollut "mömmöissä" epiduraalin takia.

Kertaan vielä, että jokainen on oikeutettu päättämään itse kivunlievityksestä tai sen ottamatta jättämisestä. Kumpikaan päätös ei ole toista huonompi tai parempi. Minua vain ärsyttää se tapa, jolla luomusynnytystä usein ihannoidaan. Aivan kuin suorastaan helvetillisten kipujen kestäminen ilman tarjolla olevaa lievitystä olisi jotenkin sankarillinen teko. Ei se ole. Se on valinta, aivan kuin lääkkeellisen kivunlievityksen vastaanottaminenkin, ja sellaisena aivan yhtä hyvä tai huono.

...Ja näin irtisanoudun koskaan ikinä nostamasta yhtäkään luomusynnyttäjää jalustalle ja kunnioittamasta häntä sankarina yhtään sen enempää kuin lääkkeelliseen kivunlievitykseen turvautujaakaan. :)